— Meillä on kokous, Juhani keskeytti hänet.
Nyökkäsin.
En ehtinyt edes nousta autoon, kun Mikael huusi nimeni uudelleen.
— Mikset kertonut minulle silloin, kun vaadin avioeroa?
Käännyin katsomaan häntä vielä kerran.
— Koska meidän avioliittomme oli jo päättynyt siinä hetkessä, jos sinun täytyi ensin tietää, kuinka paljon minulla on rahaa, ennen kuin pystyit päättämään, olenko arvoinen olemaan vaimosi.
Sen sanottuani istuuduin autoon.
Matkan aikana puhelimeni alkoi väristä.
Mikael.
Ensimmäisen kerran.
Toisen kerran.
Kolmannen kerran.
Sen jälkeen estin hänen numeronsa.
Juhani istui edessä. Hetken kuluttua hän kääntyi puoleeni ja kysyi rauhallisesti:
— Haluatteko, että teemme jotakin hänen työtilanteensa suhteen?
— Haluan.
Hänen katseensa pysähtyi minuun.
— Mitä haluatte meidän tekevän?
— En mitään ylimääräistä. Jos hän on ansainnut paikkansa, hän saa pitää sen. Mutta jos hän on rikkonut yhtiön sääntöjä, häntä kohdellaan täsmälleen samalla tavalla kuin ketä tahansa muutakin.
Kahden viikon kuluttua alkoi neljännesvuosittainen suoriutumisarviointi.
En osallistunut siihen henkilökohtaisesti.
En aikonut antaa kenellekään mahdollisuutta väittää, että käyttäisin asemaani konsernissa kostaakseni entiselle miehelleni.
Tarkastusryhmä kävi läpi tulokset, kulut, työilmapiirin sekä sen, oliko sisäisiä menettelytapoja noudatettu.
Mikaelin liiketoimintaluvut olivat yhä vahvat.
Ongelma ei ollut niissä.
Se löytyi muualta.
Puolen vuoden aikana hänen osastoltaan tehtyjen siirtopyyntöjen määrä oli kasvanut lähes neljäkymmentä prosenttia.
Oli sähköposteja.
Työntekijöiden lausuntoja.
Kokousmuistioita.
Yhdellä tallenteella kuului Mikaelin ääni, kun hän sanoi alaiselleen:
— Jos ansaitset vähän, se johtuu siitä, ettet ole enempää arvoinen. Kun sinulla on minun asemani, voit alkaa vaatia kunnioitusta.
Toisessa palaverissa hän oli nöyryyttänyt erästä analyytikkoa koko tiimin edessä.
— Tuolla oven takana odottaa sata ihmistä, jotka tekisivät työsi pienemmällä palkalla.
Sen lisäksi hän oli hyväksynyt kuluja, joiden hyväksymiseen hänen toimivaltansa ei riittänyt.
Kyse ei ollut varkaudesta.
Yhtiö ei ollut kärsinyt taloudellista vahinkoa.
Mutta sisäisiä valvontakäytäntöjä oli rikottu selvästi.
Arviointikokouksessa Juhani laski asiakirjakansion Mikaelin eteen.
— Johtava asema ei anna kenellekään oikeutta alentaa muita ihmisiä.
Mikael yritti puolustautua.
— Minä olen vain vaativa.
— Tulosten edellyttäminen ja ihmisten halveksiminen eivät ole sama asia. Ne ovat kaksi täysin eri asiaa.
Samana iltapäivänä komitea päätti vapauttaa hänet väliaikaisesti varajohtajan tehtävästä ja siirtää hänet rooliin, jossa hänellä ei olisi alaisvastuuta, kunnes hän olisi käynyt läpi johtajuusarvioinnin.
Kun Mikael sai päätöksestä tiedon, hän kysyi ensimmäiseksi:
— Käskikö Johanna tehdä tämän?
Juhani vastasi ilman epäröintiä:
— Puheenjohtaja antoi vain yhden ohjeen. Teitä on kohdeltava aivan samalla tavalla kuin kaikkia muitakin työntekijöitä.
Mikael ei kysynyt enempää.
Sillä juuri sillä hetkellä hän ymmärsi jotakin, mikä saattoi sattua enemmän kuin suora kosto.
Minä en ollut liikauttanut sormeanikaan tuhotakseni häntä.
Hän oli kulkenut siihen pisteeseen aivan itse.
Sinä iltana hän palasi asuntoon.
Hän avasi oven ja sanoi vanhasta tottumuksesta:
— Tulin kotiin.
Vastaukseksi tuli vain hiljaisuus.
Keittiössä ei odottanut lämmintä ruokaa.
Aamuksi ei ollut valmiiksi laitettua kahvia.
Kukaan ei kysynyt, millainen hänen päivänsä oli ollut.
Avioliittomme aikana hän oli muuttanut kaikki nuo pienet teot näkymättömiksi velvollisuuksiksi.
Vasta nyt, kun ne olivat poissa, hän alkoi käsittää niiden arvon.
Myös Maria alkoi vähitellen vetäytyä kauemmas hänestä.
Ei siksi, että Mikael olisi menettänyt kaiken rahansa.
Hänellä oli yhä hyvä työ.
Mutta Maria oli saanut selville, että Mikael oli kertonut hänelle minusta aivan toisenlaisen tarinan.
— Sinä sanoit minulle, että entinen vaimosi oli riippuvainen sinusta, hän syytti.
— Minä luulin niin.
— Ja juuri siinä sinun ongelmasi on. Et koskaan vaivautunut todella tuntemaan naista, jonka kanssa olit naimisissa.
Muutamaa viikkoa myöhemmin Maria päätti suhteen.
Helena puolestaan alkoi painostaa poikaansa.
— Mene Johannan luo. Pyydä häneltä anteeksi. Te olitte kolme vuotta naimisissa. Ehkä hän rakastaa sinua vielä.
Ensimmäistä kertaa Mikael katsoi äitiään vaivaantuneena.
— Kun luulit, että hän ansaitsee vain yhdeksänsataa euroa kuussa, halusit itsekin saada hänet ulos asunnosta.
Helena vaikeni.
— Nyt kun tiedät, kuka hän on, haluat yhtäkkiä hänet takaisin.
— Minä haluan vain sinun parastasi.
— Et. Sinä halusit miniän, jolla on rahaa. Ja minä olin aivan samanlainen kuin sinä.
Se oli ensimmäisiä kertoja, kun Mikael myönsi ääneen, ettei hänen ongelmansa ollut alkanut vasta ylennyksen myötä.
Asema oli vain antanut hänelle luvan näyttää jotakin, mikä oli ollut hänessä jo kauan.
Muutamaa päivää myöhemmin hän meni tapaamaan Annaa.
Hän pyysi tältä osoitettani.
Anna kieltäytyi.
— Jos Johanna haluaa puhua kanssasi, hän ottaa sinuun yhteyttä.
— Haluan vain pyytää anteeksi.
Anna katseli häntä pitkään.
— Kadutko sitä, että menetit hänet, vai kadutko vain sitä, että sait selville, kuka hän oikeasti oli?
Mikael tarvitsi useita sekunteja ennen kuin pystyi vastaamaan.
— Aluksi kaduin sitä, että sain tietää, kuka hän oli. Nyt… nyt kadun sitä, että minun piti ylipäätään saada se selville ennen kuin ymmärsin, mitä olin tehnyt.
Anna ei antanut hänelle osoitettani.
Mutta samana iltapäivänä hän soitti minulle.
— Hän on muuttunut.
— Voin kuvitella.
— Hän on laihtunut. Hän näyttää aivan loppuun kuluneelta.
Katsoin auton ikkunasta ulos ohi lipuvaa maisemaa.
— Joskus jonkin arvo selviää ihmiselle vasta sitten, kun hän on menettänyt sen.
— Rakastatko häntä vielä?
Mietin hetken.
— En vihaa häntä. Mutta en myöskään halua palata takaisin.
— Entä jos hän on oikeasti muuttunut?
— Silloin hän voi viedä sen muutoksen mukanaan seuraavaan suhteeseensa. Kaikki opetukset eivät pääty siihen, että ihminen saa takaisin sen, minkä on itse rikkonut.
Sinä iltana sain kirjeen.
Mikael ei pyytänyt siinä minua palaamaan luokseen.