Sanoin puhelimessa vain tämän:
— Arvioikaa kaikki hakijat samoilla perusteilla. Jos Mikael on riittävän pätevä, antakaa hänelle mahdollisuus. Jos hän ei ole, häntä ei saa suosia minun takiani millään tavalla.
Mikael sai tehtävän omien näyttöjensä perusteella.
Sen jälkeen hänelle tarjoutui uusia projekteja.
Sitten tulivat ylennykset.
Ja niiden mukana suuremmat tulot.
En ollut koskaan käskenyt ketään nostamaan häntä urallaan eteenpäin.
Olin ainoastaan huolehtinut siitä, ettei sisäinen valtapeli estänyt hänen etenemistään ja että hänen työnsä arvioitiin rehellisesti, samalla mittapuulla kuin muidenkin.
Ongelma oli aivan toisaalla.
Jossain vaiheessa Mikael alkoi nähdä jokaisen onnistumisensa todisteena siitä, että hän oli muiden yläpuolella.
Ensin vaihtui auto.
Sitten rannekello.
Sen jälkeen ystäväpiiri.
Lopulta muuttui myös se katse, jolla hän katsoi minua.
Viikko sen jälkeen, kun olimme eronneet, hän julkaisi kuvia Marian kanssa. Maria oli paikallisen liikemiehen tytär.
Tyylikäs.
Seurallinen.
Tottunut vastaanottoihin, yritystilaisuuksiin ja niihin piireihin, joissa ihmiset mittaavat toisiaan jo ennen kuin ovat sanoneet sanaakaan.
Eräällä yritysillallisella joku kysyi häneltä minusta.
Useiden johtajien kuullen Mikael vastasi:
— Me emme vain sopineet toisillemme. Minä tarvitsin naisen, joka on samalla tasolla kanssani. Hän tienasi 1 800 euroa kuukaudessa eikä hänellä ollut mitään suhteita.
Samalla hetkellä, kun hän sanoi nuo sanat, minä astuin ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen Altavista-konsernin hallituksen kokoushuoneeseen.
Yli kaksikymmentä johtajaa nousi paikoiltaan.
— Hyvää huomenta, puheenjohtaja.
Seuraavien tuntien aikana kävimme läpi liiketoiminnan tuloksia, yksikkö yksiköltä ja luku luvulta.
Kokouksen lopuksi toimitusjohtaja asetti eteeni useiden konsernin johtotehtävissä työskentelevien henkilöiden arviointikansiot.
Yksi niistä koski Mikaelia.
Hänen myyntilukunsa olivat vahvat.
Mutta samaan aikaan hänen nimensä yhteyteen oli kertynyt uusia valituksia.
Alentavaa käytöstä alaisia kohtaan.
Päätöksiä, joihin hänellä ei ollut toimivaltaa.
Halventavia kommentteja työntekijöistä, joiden palkka oli häntä pienempi.
Suljin kansion.
— Onko tämä kaikki kirjattu ylös?
— On.
— Siinä tapauksessa hänet arvioidaan aivan kuten kuka tahansa muu johtavassa asemassa oleva työntekijä. En halua hänelle etuoikeuksia, mutta en myöskään henkilökohtaista rangaistusta.
Kuukautta myöhemmin meidän piti saapua käräjäoikeuteen, jotta avioeromme voitaisiin vahvistaa lopullisesti.
Tulin paikalle yksin.
Mikael odotti jo rakennuksen edessä. Hänen vierellään seisoivat Helena ja Maria.
Hänen äitinsä mittaili minua katseellaan päästä varpaisiin.
— Hyvä, että tulit. Nyt poikani voi viimeinkin aloittaa uuden elämän sellaisen naisen kanssa, joka todella sopii hänelle.
Maria hymyili vaivaantuneesti.
Minä en vastannut mitään.
Istunto ei kestänyt kauan.
Meillä ei ollut lapsia.
Meillä ei myöskään ollut yhteistä omaisuutta, josta olisi tarvinnut riidellä.
Lisäksi molemmat hyväksyimme eron.
Kun astuimme ulos rakennuksesta, Helena tarttui Mariaa käsivarresta.
— Näetkö, poikani? Tällainen nainen pystyy oikeasti kulkemaan rinnallasi.
Minä jatkoin matkaani kohti uloskäyntiä pysähtymättä.
Juuri silloin rakennuksen eteen kaartoi useita mustia autoja.
Mikaelin kulmat painuivat yhteen.
Ensimmäisestä autosta nousi Juhani Korhonen, sen yhtiön toimitusjohtaja, jossa Mikael työskenteli.
Mikael suoristi heti takkinsa ja astui häntä kohti.
— Johtaja Korhonen, hyvää huomenta. Mikä yllätys nähdä teidät täällä.
Juhani nyökkäsi hänelle tuskin havaittavasti.
Sitten hän käveli Mikaelin ohi.
Suoraan minun luokseni.
Kaikkien nähden hän pysähtyi eteeni, kumarsi päätään kevyesti ja sanoi täysin luonnollisella äänellä:
— Hyvää huomenta, puheenjohtaja. Hallitus odottaa teitä jo.
Selkäni takana ei kuulunut pienintäkään ääntä.
Käännyin hitaasti ympäri.
Mikaelin kasvot olivat jähmettyneet paikoilleen.
Helena katsoi vuoroin Juhania ja vuoroin minua, aivan kuin olisi yrittänyt päätellä, oliko kyseessä jonkinlainen huono vitsi.
Maria toipui tilanteesta ensimmäisenä.
— Minkä puheenjohtaja?
Juhani vastasi ennen kuin ehdin itse avata suutani.
— Altavista-konsernin hallituksen puheenjohtaja.
Mikael päästi hermostuneen naurahduksen.
— Ei… tässä täytyy olla jokin erehdys.
Juhani katsoi häntä vakavana.
— Erehdystä ei ole.
— Mutta hänhän käy töissä toimistossa. Hän saa palkkaa 1 800 euroa.
Katsoin Mikaelia suoraan.
— Se pitää paikkansa.
— Mitä tämä sitten tarkoittaa?
— Säätiöstä saamani palkka oli 1 800 euroa kuukaudessa. En vain koskaan sanonut sinulle, että se palkka olisi koko omaisuuteni.
Mikael avasi suunsa.
Yhtäkään sanaa ei kuitenkaan tullut ulos.
Juhani täydensi rauhallisesti:
— Altavista-konserni hallinnoi useita yhtiöitä. Niiden joukossa on myös se yritys, jossa te olette töissä.
Kaikki väri katosi Mikaelin kasvoilta.
Helena astui askeleen minua kohti.
— Kuuluuko tämä kaikki sinulle?
— Olen hallituksen puheenjohtaja ja osakkeenomistaja, vastasin. — Yritysryhmän johtaminen ei tarkoita sitä, että jokainen siihen kuuluva yhtiö pitäisi omistaa henkilökohtaisesti alusta loppuun.
— Miksi et sitten koskaan kertonut meille?
Kysymys tuntui oudolta.
— Koska silloin, kun menin naimisiin Mikaelin kanssa, halusin tietää, voisinko rakentaa elämän, jossa sukunimeni ja rahani eivät olisi tärkeintä.
Mikael tuijotti minua kuin olisi nähnyt edessään aivan vieraan ihmisen.
— Johanna… autoitko sinä minua ylennyksissäni?
— Et sillä tavalla kuin kuvittelet.
Kerroin hänelle vain sen verran kuin hänen oli tarpeen tietää.
Kyllä, olin pyytänyt, että hänen arviointinsa hoidettaisiin oikeudenmukaisesti.
Kyllä, joidenkin projektien kohdalla olin järjestänyt, että hänen työnsä tarkistettiin uudelleen.
Mutta en ollut koskaan määrännyt ketään ylentämään häntä. En ollut myöskään pakottanut ketään palkkaamaan häntä mihinkään tehtävään.
— Kun teit työsi hyvin, pyysin vain, että se huomattaisiin. Ja kun teit virheitä, sinuun tuli soveltaa täsmälleen samoja sääntöjä kuin kaikkiin muihinkin.
Mikael laski katseensa.
Yhtäkkiä monet asiat loksahtivat hänen mielessään paikoilleen.
Neuvottelut, jotka olivat avautuneet uudestaan tavalla, jota hän oli pitänyt käsittämättömänä.
Projektit, joissa hänelle oli annettu toinen mahdollisuus.
Ne illat, jolloin olin puhunut työhuoneessa puhelimessa tuntikausia ja sanonut sen jälkeen, että minulla oli ollut “työhön liittyvä palaveri”.
Kolmen vuoden aikana en ollut valehdellut hänelle kertaakaan.
Hän oli vain itse päätellyt, että hiljainen nainen olisi väistämättä myös vaikutusvallaton nainen.
— Johanna, odota…