— Ei hän ole sairas, äiti. Hän tekee töitä, Mikael vastasi uupuneena.
— Töitä muka! Helena tuhahti. — Istuu vain koneen ääressä tuntikausia. Sekö nykyään on työtä? Minun nuoruudessani kyllä tiedettiin, mitä oikea työnteko tarkoittaa…
Mikael ei jaksanut kuunnella enempää. Hän ymmärsi viimein jääneensä kahden tulen väliin. Toisella puolella oli hänen äitinsä, joka oli vilpittömästi vakuuttunut siitä, että hän auttoi. Toisella puolella oli Anna, jolla oli täysi oikeus olla vihainen. Ja Mikael itse seisoi siinä välissä, kuten aina, kykenemättömänä asettumaan kummankaan puolelle, koska pelkäsi loukkaavansa jompaakumpaa.
Seuraavat kolme päivää muistuttivat hiljaista sotatilaa. Anna lähti aamuisin aikaisin coworking-tilaan ja palasi vasta myöhään illalla, jolloin Helena oli yleensä jo mennyt nukkumaan. Hän tervehti kohteliaasti, mutta etäisesti, ei aloittanut keskusteluja eikä jäänyt yhteiseen pöytään. Helena puolestaan puhisi loukkaantuneena ja valitti Mikaelille, ettei miniä kunnioittanut häntä lainkaan. Ennen vanhaan, hän sanoi, sellainen käytös ei olisi tullut kuuloonkaan. Mikael kulki äitinsä ja vaimonsa välillä yrittäen sovitella, mutta sai lopulta vain molemmat ärsyyntymään entistä enemmän.
Lauantaina tilanne räjähti käsiin.
Anna tuli takaisin työtilasta ja pysähtyi jo keittiön ovella. Hänen työpisteensä oli poissa. Pöydän paikalla seisoi vanha astiakaappi, jonka Helena oli ilmeisesti kaivanut varastosta. Kannettava tietokone, paperit ja muut työvälineet oli sullottu laatikkoon, joka oli työnnetty makuuhuoneessa sängyn alle.
Anna käveli olohuoneeseen. Mikael istui sohvalla televisiota katsellen, ja Helena neuloi nojatuolissa kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.
— Missä minun pöytäni on? Anna kysyi niin kylmällä äänellä, että huone tuntui hetkessä viilenevän.
— Minähän vein sen pois, Helena vastasi pirteästi. — Se näytti siinä rumalta ja oli jatkuvasti tiellä. Laitoin tilalle tämän astiakaapin, paljon kodikkaampaa näin. Ja sen pienen tietokoneesi työnsin sängyn alle, ettei se pyöri jaloissa.
Anna sulki silmänsä. Hän laski mielessään kymmeneen. Sitten kahteenkymmeneen. Se ei auttanut. Jokin hänen sisällään katkesi.
— Te siirsitte huonekaluni. Veitte pois työpisteeni. Ilman lupaa. Minun kodissani.
— Ei tämä nyt yksin sinun kotisi ole! Helena kivahti loukkaantuneena. — Täällä asuu minun poikani. Ja minä olen hänen äitinsä. Minä yritän auttaa teitä, laittaa paikkoja kuntoon, ja sinä vain…
— Te ette auta, Anna keskeytti. Hänen äänensä oli matala, mutta siinä oli terästä. — Te otatte tilaa. Te tunkeudutte toisten elämään ja alatte muokata sitä oman mielenne mukaan. Ette kysy, tarvitsemmeko apuanne. Päätätte vain, että teillä on siihen oikeus. Koska olette anoppi. Koska te muka tiedätte paremmin.
Helenan kasvot lehahtivat punaisiksi.
— Kuinka sinä kehtaat puhua minulle noin! Minä olen sinua vanhempi! Minä…
— Mikael, Anna kääntyi miehensä puoleen. Tämä istui sohvalla hartiat kasassa. — Sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko äitisi lähtee huomenna aamulla kotiin. Tai minä lähden. Sinä kutsuit hänet tänne kysymättä minulta. Nyt sinä valitset.
Mikael avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien. Hetken kuluttua hän yritti uudelleen. Hänen katseensa poukkoili epätoivoisesti Annan ja Helenan välillä. Kasvot olivat kalpeat.
— Anna… hän on kuitenkin äitini. Etkö sinä voisi vähän…
— En, Anna sanoi terävästi. — En voi. Olen viikon ajan tehnyt töitä muualla, koska omassa kodissani se ei enää onnistu. Hän siirtää meidän huonekalujamme, arvostelee jokaista liikettäni eikä kohtele minua edes kuin ihmistä. Ja sinä… Annan ääni värähti. — Sinä et ole kertaakaan puolustanut minua. Et kertaakaan.
Helena ponkaisi ylös nojatuolista.
— Mikael, kuuletko sinä, miten hän puhuu minulle? Minähän teen kaiken teidän takianne! Laitan ruokaa, siivoan, yritän auttaa! Ja hän vain pilkkaa minua päin naamaa!
Anna naurahti. Se oli lyhyt ja katkera ääni.
— Te laitatte ruokaa, jota me emme syö. Siivoatte sellaista, mitä ei tarvitse siivota. Järjestätte uudelleen asioita, joita kukaan ei ole pyytänyt järjestämään. Te ette tee tätä meidän vuoksemme. Te teette sen itsenne vuoksi. Jotta tuntisitte olevanne tarpeellinen. Jotta saisitte olla täällä johtajana. Ja minun mieheni… hänen silmissään välähti kipu, — on liian pelkuri sanoakseen sen teille suoraan.
Anna meni makuuhuoneeseen, veti laukun kaapista ja alkoi pakata tavaroitaan. Mikael syöksyi hänen peräänsä.
— Mitä sinä teet? Minne sinä olet menossa?
— Ystäväni luo, Anna vastasi lyhyesti. — Laitan huonekalut takaisin paikoilleen sitten, kun äitisi on lähtenyt. Jos hän ylipäätään lähtee.
Hän sulki laukun vetoketjun, tarttui sen hihnaan ja astui kohti eteistä.