”Äitisi siis asuu nyt täällä? Hienoa, siinä tapauksessa minä lähden!” — miniä pakkasi matkalaukkunsa sen jälkeen, kun anoppi oli omin luvin pannut koko kodin uuteen järjestykseen.
Anna kohotti katseensa kannettavan näytöltä ja jähmettyi paikoilleen. Keittiön oviaukossa seisoi Helena, valtava matkalaukku vierellään ja voitonriemuinen hymy kasvoillaan.
— Annaseni, kultaseni, terve! Minä tulin! — anoppi ilmoitti ja astui sisään odottamatta minkäänlaista kutsua. Takki oli jo liukumassa hänen hartioiltaan. — Minun Mikaelini pyysi äitiään avuksi teille.
Hänen mukaansa te olette täällä aivan uuvuksissa, eikä teillä ole aikaa pitää kotia kunnossa. Niinpä ajattelin, että miksi minä istuisin yksin omassa asunnossani, kun lapseni tarvitsevat minua?
Anna sulki kannettavan kannen hitaasti. Pöydän alla hänen sormensa puristuivat nyrkkiin. Hän oli tehnyt etätöitä jo kolmatta vuotta, ja heidän pieni kaksionsa oli järjestetty juuri niin, että työskentely sujui häneltä mukavasti.
Keittiön nurkassa oli hänen oma työpisteensä, ympärillä hiljaisuus, järjestys ja tuttu rytmi. Hän ei kaivannut minkäänlaista ”apua”. Ei vähääkään.
— Helena, — Anna sanoi tasaisella äänellä, vaikka ärtymys alkoi jo kiristää jokaista sanaa. — Kutsuiko Mikael sinut oikeasti tänne?
Anoppi oli jo ehtinyt siirtyä huoneen puolelle ja kommentoi äänekkäästi kaikkea, mitä näki.
— Tietysti kutsui! Puhuimme eilen. Hän sanoi: ”Äiti, tule meille muutamaksi päiväksi.” Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Kieltäytyä omalta pojaltani? Olin ajatellut tulla vasta ensi viikolla, mutta sitten päätin, että tulenkin tänään. Ajattelin yllättää teidät!
Yllätys onnistui täydellisesti. Anna tunsi, kuinka hänen sisällään alkoi kuohua jotakin kuumaa ja vaarallista. Mikael. Hänen rakas, vastuuton, riitoja viimeiseen asti välttelevä Mikael oli tehnyt sen taas. Hän oli luvannut äidilleen jotakin kysymättä vaimoltaan sanaakaan. Koska ”ei ole mukavaa kieltäytyä”, koska ”äiti loukkaantuu”, koska helpointa oli myöntyä ja toivoa, että Anna jotenkin selvittäisi tilanteen.
Helena palasi keittiöön, silmäili tilaa arvostelevasti ja naksautti kieltään.
— Voi Annaseni, täällähän on päässyt kaikki vähän retuperälle! — hän veti sormellaan ikkunalaudan pintaa ja näytti sitten olematonta pölyä. — Ei hätää, me laitamme tämän yhdessä kuntoon. Missä teillä on siivousliinat? Tai ei, aloitetaan mieluummin huonekaluista. Tämä pöytä on aivan selvästi väärässä paikassa.
— Pöytä on siinä siksi, että minun on kätevä tehdä töitä siinä kohdassa, — Anna vastasi päättäväisesti.
— Töitä? — Helenan silmät pyöristyivät. — Sinähän olet kotona! Mitä työtä se sellainen on? Minä aikoinani raadoin kahdessa työpaikassa, ja silti koti kiilsi puhtauttaan.
Anna veti syvään henkeä. Väittely olisi turhaa. Helena kuului siihen sukupolveen, jolle etätyö ei ollut oikeaa työtä. Jos ihminen oli kotona, hän oli muka vapaana. Silloin piti keittää keittoa, jynssätä lattiat ja ottaa jokainen vieras vastaan kiitollisena hymyillen.
— Minulla on määräaika kahden päivän päästä, — Anna sanoi kuivasti. — Tarvitsen rauhaa ja keskittymistä.
— No mutta minähän olen aivan hiljaa! Et edes huomaa, että olen täällä! — Helena vakuutti samalla kun hän jo aukoi kaappien ovia, nosteli astioita ulos ja nuuhki niitä. — Mitä teillä muuten on illalliseksi? Ei mitään? Minä käyn kaupassa, ostan kunnollisia aineksia ja teen teille oikeaa ruokaa.
Helenan käsitys ”oikeasta ruoasta” tarkoitti rasvaisia pataruokia, paistettuja perunoita lihan kanssa, makeita piirakoita ja vähintään kolmen tunnin uurastusta hellan ääressä. Anna ja Mikael söivät tavallisesti yksinkertaisemmin: salaatteja, uunissa paistettua kalaa, nopeita ja kevyitä aterioita. Mutta yritäpä selittää sitä anopille.
Illalla Mikael palasi töistä. Anna odotti häntä eteisessä kädet ristittyinä rinnalle. Hänen kasvonsa olivat kovat kuin kivi.
— Äitisi on täällä, — hän ilmoitti ilman minkäänlaista johdantoa.
Mikael pysähtyi kesken kengän riisumisen. Hänen kasvoillaan vilahti monimutkainen sekoitus hämmennystä, yllättyneisyyttä ja syyllisyyttä.
— Ai… — hän sai sanotuksi. — Luulin, että hän tulee vasta ensi viikolla.
— Luulit? — Anna toisti ja astui häntä kohti.