Helena tiesi vallan hyvin, miten kipeästi äitini menetys yhä sattui minuun.
“Jättäkää äitini tästä pois”, sanoin matalalla äänellä.
“Jos hän olisi kasvattanut sinut kunnolla, minun ei tarvitsisi nyt korjata hänen laiminlyöntejään.”
Hän työnsi kuulakärkikynän pöydän yli eteeni. Kun en tarttunut siihen, hän kumartui lähemmäs, nappasi minua ranteesta ja yritti väkisin painaa kynän sormiini.
Silloin katseeni osui edessäni seisovaan suureen vesikannuun.
En ollut aikonut antaa tilanteen riistäytyä käsistä. En halunnut järjestää kohtausta enkä varsinkaan tuhota omia häitäni kaikkien nähden.
Mutta juuri sillä hetkellä kuulin Mikaelin sanovan: “Älä nyt tee tästä meille turhaan vaikeaa.”
Meille.
Hän tarkoitti itseään ja äitiään.
Ei minua.
Tartuin kannuun, nostin sen pöydältä ja kaadoin veden suoraan Helenan kasvoille.
Salin läpi kulki yhteinen, järkyttynyt huudahdus.
Vesi valui hänen huolellisesti kootun kampauksensa yli, huuhtoi meikkiä poskille ja tipahteli lopulta kalliin pitsimekon etumukselle. Helena jäi seisomaan paikalleen täysin liikkumattomana. Hänen suunsa oli auki, mutta moneen sekuntiin hän ei saanut ulos sanaakaan.
Asetin tyhjän kannun rauhallisesti takaisin pöydälle.
“Siinä on vastaukseni”, sanoin.
“Oletko sinä tullut täysin hulluksi?” Mikael karjaisi.
Eräs anoppini ystävättäristä ponnahti ylös tuoliltaan ja kiirehti paikalle useiden serviettien kanssa, mutta Helena tönäisi hänet raivokkaasti sivuun.
“Sinä pyydät anteeksi heti!” mieheni vaati.
Minä en pyytänyt. Sen sijaan nousin seisomaan ja otin pöydältä mikrofonin, jonka Helena oli hetkeä aiemmin laskenut siihen.
“Kun täällä kerran on tänään otettu tavaksi julistaa perheen sisäisiä sääntöjä kaikkien kuullen, minäkin haluan kertoa omani.”
Mikael yritti napata mikrofonin kädestäni, mutta isäni astui meidän väliimme.
“Anna tyttäreni puhua loppuun”, hän sanoi niin tyynesti, että se kuulosti uhkaavammalta kuin mikään huuto.
Vedän henkeä syvään.
“Ensimmäinen sääntöni on tämä: minun palkkani kuuluu minulle. Minä päätän itse, mihin rahani käytän. Kukaan ei saa pääsyä tililleni vain siksi, että olen mennyt naimisiin.”
Helenan huulet vapisivat kiukusta.
“Toiseksi isoäitini asunto pysyy minun omaisuutenani. Se ei kuulu Mikaelille eikä hänen äidilleen. Ja sivumennen sanoen, Mikael on kertonut perheelleen ostaneensa sen asunnon. Todellisuudessa hän on asunut luonani ilmaiseksi jo melkein vuoden.”
Levoton kuiskinta alkoi levitä juhlasalissa pöydästä toiseen.
Mikael kalpeni liidunvalkoiseksi.
“Tämä ei kuulu vieraille”, hän sihahti.
“Mutta minun tilinumeroni kuuluu?”
Hän ei vastannut mitään.
“Kolmas sääntöni on hyvin yksinkertainen”, jatkoin. “Minä en palvele ketään sokeasti. Autan ihmisiä, joita rakastan ja jotka kunnioittavat minua. Mutta en aio ryhtyä palkattomaksi palvelijaksi perheelle, joka yrittää hääpäivänäni viedä minulta säästöni, kotini ja vapauteni.”
Vedän vihkisormuksen sormestani ja laskin sen Mikaelin eteen pöydälle.
Sormuksen hiljainen kilahtaminen posliinilautasta vasten kuului tuskin salin hälinän yli. Silti minun korvissani se oli lopullisempi ääni kuin mikään, mitä sinä iltana oli sanottu.
“Ja ennen kuin jatkatte suunnitelmianne”, lisäsin, “teidän kannattaa tietää, etten ole allekirjoittanut asuntoni kauppakirjaa. Myöskään käsirahaa siihen taloon ei ole maksettu.”
Mikael tuijotti minua kuin ei olisi ymmärtänyt sanoja.
“Sinä sanoit hoitavasi sen eilen.”
“Niin aioinkin ensin tehdä. Mutta sitten aloin epäillä, koska sinulla oli yhtäkkiä niin kova kiire painostaa minua. Siksi kävin eilen asianajajani luona.”