Yksikään käsi ei kohonnut maljan merkiksi.
Isäni puristi pöydän reunaa niin lujaa, että hänen rystysensä kalpenivat. Johanna tuijotti Helenaa suu raollaan, kuin ei olisi voinut käsittää kuulemaansa. Jopa osa Helenan omista sukulaisista painoi katseensa alas, selvästi vaivaantuneina.
Käännyin Mikaelin puoleen.
“Sinäkö tiesit tästä?”
Hän veti sormillaan kravattiaan suoraksi ja huokaisi, aivan kuin minä olisin ollut se, joka teki tilanteesta kiusallisen.
“Laura, älä nyt aloita riitaa. Äiti yritti vain selittää, millä tavalla meidän perheessämme toimitaan.”
“En kysynyt sitä.” Ääneni oli hiljainen, mutta jokainen sana tuntui terävältä. “Kysyin, tiesitkö sinä näistä niin sanotuista säännöistä.”
Mikael vilkaisi pöydän pintaa ja vastasi lopulta matalalla äänellä:
“Olemme puhuneet asiasta. Mutta sinä paisuttelet tätä ihan turhaan. Äiti ymmärtää raha-asioita. Ja jos omaisuus on minun nimissäni, sehän pysyy silti meidän perheessämme.”
Katsoin häntä tyrmistyneenä.
“Sinun perheessäsi”, korjasin.
Samassa moni viime kuukausien aikana kuulemani lause asettui paikoilleen. Siksi Helena oli kysellyt jatkuvasti tuloistani. Siksi häntä oli kiinnostanut, paljonko olin saanut säästöön. Siksi hän oli palannut yhä uudelleen asuntoon, jonka olin perinyt isoäidiltäni.
Ja siksi Mikael oli kihlautumisestamme asti painostanut minua myymään sen.
Hän oli väittänyt toivovansa meille isompaa kotia yhteistä tulevaisuutta varten. Aina kun kysyin, miksi kauppakirjaan tulisi vain hänen nimensä, hän selitti sen olevan lainan kannalta yksinkertaisempaa.
Minä olin uskonut häntä.
Helena kumartui tuolinsa viereen, työnsi kätensä sen alle ja nosti esiin vaalean asiakirjakansion.
“Jotta teidän ei tarvitse häiden jälkeen tuhlata aikaa paperisotaan, minä olen järjestänyt kaiken valmiiksi.”
Hän asetti kansion eteeni ja avasi sen rauhallisesti.
Päällimmäisenä oli suoraveloitus- ja maksutoimeksiantolomake. Siihen oli jo merkitty tilinumeroni, työnantajani nimi ja kuukausipalkkani summa. Jatkossa palkkani oli tarkoitus siirtää suoraan Helenan tilille.
Ainoastaan allekirjoitukseni puuttui.
Sen alla oli valtakirja, joka olisi antanut hänelle pääsyn lähes kaikkiin pankkiasioihini. Seuraava asiakirja koski isoäidiltä perimäni asunnon suunniteltua myyntiä.
“Kirjoita nimesi tähän”, Helena sanoi ja ojensi minulle kullanvärisen kuulakärkikynän. “Sitten tämä on hoidettu ennen kuin lähdette huomenna häämatkalle.”
“Onko tämän tarkoitus olla tosissaan?”
Hänen kasvoiltaan katosi viimeinenkin hymy.
“Totta kai. Mikael on jo hyväksynyt kaiken.”
Käännyin mieheni puoleen. Tällä kertaa hän katsoi minua suoraan silmiin.
“Allekirjoita nyt vain”, hän sanoi ärtyneesti. “Kaikki odottavat. Sinun ei tarvitse nolata minua koko suvun edessä.”
Hetken ajan luulin kuulleeni väärin.
Hänen äitinsä oli juuri kaikkien vieraidemme kuullen vaatinut minua luopumaan palkastani, omaisuudestani ja itsenäisyydestäni. Silti Mikaelin mielestä minä olin se, joka nöyryytti häntä.
“Mitä tapahtuu, jos en suostu?” kysyin.
Helenan ilme kovettui.
“Silloin osoitat, ettet ole poikani arvoinen.”
“Äiti, ehkä meidän pitäisi puhua tästä myöhemmin”, Mikael mutisi.
Hän ei yrittänyt puolustaa minua. Hän halusi ainoastaan estää tilanteen muuttumisen vielä kiusallisemmaksi hänen kannaltaan.
“Ei”, Helena vastasi kylmästi. “Hänen on opittava tänään, mikä hänen paikkansa tässä perheessä on. Hänen oma äitinsä ei ilmeisesti koskaan vaivautunut opettamaan, miten kunnollisen vaimon kuuluu käyttäytyä.”
Äitini oli kuollut kolme vuotta aiemmin raskaan sairauden jälkeen.