”Vastavuoroisesti tukea toisiaan”, Juhani toisti rauhallisesti. ”Kuinka paljon te itse aiotte osallistua tyttärenne häihin?”
Helena oli vähällä tikahtua sanoihinsa.
”No… minä annan hänelle henkistä tukea.”
”Rahallista tukea?” Juhani tarkensi.
”Minun ei tarvitse avata teille omaa taloustilannettani.”
”Silti miniänne pitäisi antaa teille 35 000 euroa.”
Helenan ilme jähmettyi.
Mika istui vieressäni ja painoi katseensa alas, jotta kukaan ei näkisi hänen virnistystään. Juhani ei kuitenkaan ollut vielä läheskään lopettanut.
Hän pyysi Annaa soittamaan Antille ja laittamaan puhelimen kaiuttimelle.
”Kertokaa hänelle”, Juhani sanoi, ”että rahoitus voidaan hyväksyä vain sillä ehdolla, että te molemmat sitoudutte maksamaan omia velkojanne pois vuoden ajan ennen kuin saatte rahaa juhlaan.”
Anna soitti.
Kun Antti kuuli ehdon, hän vastasi hetkeäkään empimättä:
”Vuosi? Älä nyt, kulta. Eikö sun kälysi voisi vain maksaa sitä, niin kuin alun perin oli tarkoitus?”
Juhani sulki kaiuttimen.
Helena oli muuttunut kasvoiltaan tulipunaiseksi.
”Sanokaa nyt vihdoin, annatteko te meille ne rahat vai ette?”
Juhani avasi kansion, veti esiin asiakirjan ja laski sen heidän eteensä.
”Kyllä. Olen tehnyt päätökseni.”
Anna ojensi heti kätensä paperia kohti.
Mutta ennen kuin hänen sormensa ehtivät koskea siihen, Juhani lausui lauseen, joka sai Helenan kangistumaan paikoilleen.
”Ensin haluan, että Maria kertoo teille, kuka minä oikeastaan olen.”
Se, mitä he seuraavaksi saivat kuulla, muutti heidän unelmahäänsä perheen sisäiseksi häpeänäytelmäksi, jota kukaan ei unohtaisi pitkään aikaan.
Anna katsoi minua hämmentyneenä.
”Mitä tuo tarkoittaa? Kuka hän oikeastaan on?”
Helena käänsi päätään hitaasti minua kohti.
Hänen kasvoillaan tapahtui selvä muutos.
Ensin siinä oli pelkkää uteliaisuutta.
Sitten epäluuloa.
Ja lopulta se katse, jonka tunsin liiankin hyvin: sama ilme, joka ilmestyi hänen kasvoilleen aina, kun hän tajusi, ettei jokin mennytkään hänen suunnitelmansa mukaan.
Juhani nojautui tuolissaan taaksepäin.
”Ole hyvä, Maria.”
Vedän syvään henkeä.
”Mitään häärahoitusohjelmaa ei ole olemassa.”
Anna räpäytti silmiään.
”Mitä?”
”Juhani on ystäväni ja toimistoni asiakas. Kerroin hänelle, mitä te olitte tehneet.”
Helena ponkaisi seisomaan.
”Te järjestitte meille ansan!”
”En”, sanoin. ”Minä tarjosin teille täsmälleen sitä, mitä te minulta vaaditte: jonkun toisen rahaa, jonka eteen ette itse olleet tehneet mitään. Ainoa ero oli siinä, että Juhani halusi ensin tietää, tarvitsetteko te sitä oikeasti ja mitä te itse olisitte valmiita laittamaan likoon.”
”Sinä nöyryytit meitä!”
Juhani napautti kuulakärkikynällä kevyesti pöytää.
”Anteeksi, rouva Helena, mutta kukaan ei pakottanut teitä tulemaan tänne.”
”Te huijasitte meitä!”
”Minä en luvannut teille euroakaan”, Juhani vastasi tyynesti. ”Miniänne sanoi ainoastaan tuntevansa jonkun, joka saattaisi ehkä voida auttaa. Te kuulitte sanat ’ilmaista rahaa’ ja kiirehditte paikalle.”
Anna alkoi itkeä.
”Tämä on julmaa.”
Mika, joka oli siihen saakka pysynyt hiljaa, puhui viimein.
”Julmaa oli ilmoittaa neljänkymmenen sukulaisen edessä, että Maria maksaisi 35 000 euroa, vaikka häneltä ei ollut kysytty mitään.”
Anna tuijotti häntä.
”Minä olen sinun siskosi!”
”Niin olet”, Mika sanoi. ”Sinä olet siskoni. Et tyttäreni.”
”Ja mitä sitten? Tarkoittaako se, ettet voi auttaa minua?”
”Auttaminen ja jonkun elämän rahoittaminen ovat kaksi eri asiaa.”
Helena naurahti kuivasti.
”Katso nyt häntä. Hän puhuu jo aivan kuin sinä.”
Se lause sai Mikassa jotakin liikahtamaan.
Hän nousi seisomaan.
”Ei, äiti. Minä puhun kuin aikuinen.”
Huoneeseen laskeutui välittömästi hiljaisuus.
Tunsin mieheni. Hän oli rauhallinen ihminen, joka vältteli perheen sisäisiä yhteenottoja. Vuosien ajan hän oli antanut periksi pienissä asioissa vain siksi, ettei syntyisi riitaa hänen äitinsä kanssa.
Mutta tällä kertaa hän ei perääntynyt tuumaakaan.
”Sinä olet vuosikausia pyytänyt Marialta rahaa ja kutsunut sitä perheen tukemiseksi”, Mika sanoi. ”Kun isä oli sairas, Maria maksoi hänen lääkkeensä. Hän järjesti sinun kuusikymppisesi ilmaiseksi. Hän hankki palveluntarjoajat Kamilan rippijuhliin. Me lainasimme Annalle rahaa auton vaihtamista varten, eikä hän koskaan maksanut sitä takaisin. Ja nyt Marian pitäisi muka olla velvollinen maksamaan myös häät vain siksi, että hän tienaa hyvin.”
Anna laski katseensa.
Helena vastasi heti:
”Sellaista perheessä tehdään.”
”Sano sitten, paljonko sinä maksat itse.”
”Minähän sanoin jo, ettei minulla ole mitään.”
”Entä Anna?”
Kälyni ristisi käsivartensa rinnalle.
”Me olemme vasta aloittamassa yhteistä elämää.”
”Antti?”
”Hänellä on omat projektinsa.”
”Eli kolme aikuista ihmistä saa yhdessä kasaan tasan nolla euroa häitä varten, mutta päättää silti, että neljäs aikuinen maksaa 35 000 euroa.”
Kukaan ei vastannut.
Juhani hymyili heikosti.
”Juuri siksi minä esitän kysymyksiä ennen kuin sijoitan mihinkään yritykseen. Ihmiset paljastavat itsestään yllättävän paljon sillä hetkellä, kun heidän täytyy selittää, mitä he aikovat tehdä muiden rahoilla.”
Helena nappasi laukkunsa.
”Tule, Anna. Meillä ei ole enää mitään tekemistä näiden ihmisten kanssa.”
Mutta juuri ennen ovea hän pysähtyi, kääntyi ja osoitti minua sormellaan.
”Minä sanon sinulle yhden asian, Maria. Tämän jälkeen sinä et ole minulle enää perhettä.”
En tiedä, millaista reaktiota hän oli odottanut.
Ehkä minun olisi pitänyt purskahtaa itkuun.
Ehkä minun olisi pitänyt rukoilla häntä muuttamaan mielensä.
Ehkä minun olisi pitänyt pyydellä anteeksi sitä, että olin puolustanut omia rahojani.
Sen sijaan sanoin:
”Siinä tapauksessa toivon, ettei minulle enää jatkossa päädy myöskään perheen laskuja.”
Juhani nauroi ääneen.
Helena repäisi oven auki.
”Sinä olet kylmä ja laskelmoiva.”
”Minä olen tapahtumasuunnittelija”, vastasin. ”Laskeminen kuuluu kirjaimellisesti ammattiini.”
He lähtivät.
Luulin, että asia päättyisi siihen.
Olin väärässä.
Kaksi tuntia myöhemmin ensimmäiset viestit alkoivat saapua.
Ensimmäisenä kirjoitti Mikan täti Johanna:
”Pitääkö paikkansa, että lupasit maksaa häät ja sitten tahallasi nöyryytit Annaa?”
Hetken kuluttua viestin lähetti serkku Markus:
”Täällä puhutaan, että veit anoppisi jonkun rikkaan miehen luo vain, jotta voisitte yhdessä pilkata häntä.”
Sitten tuli viesti eräältä Mikan serkulta:
”Miksi sinun piti tehdä noin? Jos sinulla kerran on rahaa, olisit voinut auttaa.”
Silloin ymmärsin Helenan suunnitelman toisen osan.
Hän oli kertonut kaikille oman versionsa tapahtumista.
Hänen tarinansa mukaan minä olin vapaaehtoisesti tarjoutunut järjestämään häät, tullut myöhemmin toisiin ajatuksiin ja lopulta palkannut varakkaan miehen esittämään jotakin hakuprosessia, jotta Helena ja Anna joutuisivat naurunalaisiksi.
Siitä kertomuksesta puuttui kätevästi varaus, jonka Helena oli tehnyt minun yritykseni nimissä.
Siinä ei mainittu myöskään 35 000 euroa, jotka hän oli luvannut ilman minun suostumustani.
Ja se ei ollut vielä kaikki.