”Halusin myös saada selville, kuinka pitkälle olisit valmis menemään, kun kyse oli yhtiön rahoista. Siksi määräsin kaksi kuukautta sitten hiljaisen sisäisen tarkastuksen.”
Markus painoi katseensa alas.
Yhtäkkiä kaikki loksahti paikoilleen.
Se, miksi Johanna oli kysellyt tietyistä tiliotteista.
Se, miksi sisäisen valvonnan osasto oli muuttanut toimintatapojaan.
Se, miksi hyväksynnät olivat viime aikoina alkaneet kestää poikkeuksellisen kauan.
Johanna ei ollut ollut sinisilmäinen missään vaiheessa.
Hän oli kerännyt todisteita.
”Johanna, katso minua”, Markus sanoi käheällä äänellä. ”Minä tein virheitä. Mutta tämä voidaan vielä korjata.”
”Ei voida.”
”Minä olen sinun aviomiehesi.”
”Olit aviomieheni silloinkin, kun löit minua.”
Sanat putosivat huoneeseen kuin raskas ovi, joka sulkeutui lopullisesti.
Johanna allekirjoitti Markuksen irtisanomispaperit.
Vielä saman päivän aikana Markus erotettiin yhtiöstä vakavan luottamusrikkomuksen vuoksi. Yritys teki rikosilmoituksen luottamusaseman väärinkäytöstä, varojen kavaltamisesta sekä yhtiön rahojen luvattomasta käytöstä.
Samaan aikaan myös Anneli ja Sari alkoivat ymmärtää, että heidän entinen elämänsä oli romahtanut yhdessä hetkessä.
Kun heidän oli pakko lähteä talosta, he viettivät yön kahvilassa, joka oli auki vuorokauden ympäri. Sari soitti sulhaselleen Tuomakselle ja oli varma, että tämä tulisi hakemaan heidät.
”Sinun täytyy tulla”, hän nyyhkytti puhelimeen. ”Johanna heitti meidät ulos niin kuin olisimme jotain rikollisia.”
Tuomas oli hetken hiljaa.
”Minä näin sen videon.”
”Sinä et tiedä koko totuutta.”
”Näin, kuinka veljesi löi häntä. Kuulin, kuinka äitisi pilkkasi häntä. Ja kuulin myös sinun sanovan, ettei työssä käyvä nainen ole minkään arvoinen, jos hän ei samalla palvele miehensä perhettä.”
Sari puristi puhelinta sormet valkoisina.
”Me olimme vihaisia.”
”Minun perheeni näki sen myös. Häitä ei tule.”
”Mitä?”
”En aio rakentaa elämää ihmisen kanssa, jonka mielestä toisten nöyryyttäminen on normaalia.”
Tuomas katkaisi puhelun.
Sari jäi tuijottamaan näyttöä, kunnes Anneli kysyi, mitä oli tapahtunut.
”Hän jätti minut.”
Anneli löi kämmenensä pöytään.
”Kaikki tuon naisen takia!”
Mutta heidän vaikeutensa olivat vasta alkamassa.
Luottokortit, jotka Markus oli antanut heidän käyttöönsä, suljettiin tuomioistuimen määräyksellä. Tili, jolta oli maksettu vuokra-autoja, kauneushoitoja ja kalliita ostoksia, jäädytettiin tutkinnan ajaksi.
Koska heillä ei ollut enää edes hotelliyön verran rahaa, äiti ja tytär joutuivat lopulta matkustamaan Inariin pieneen syrjäiseen kylään. Siellä Annelilla oli yhä vanha talo, jonka hän oli aikoinaan perinyt vanhemmiltaan.
Talo oli seissyt tyhjillään yli kaksikymmentä vuotta.
Seinät olivat kosteat. Osa katosta oli paikattu ruostuneilla peltilevyillä. Piha oli kasvanut umpeen niin pahasti, ettei polkua ovelle erottanut kunnolla. Vesi saatiin säiliöstä, joka täytyi täyttää käsipumpulla, ja verkkoyhteys katkesi muutaman minuutin välein.
Kun Sari astui sisään, hän purskahti itkuun.
”Minä en aio asua täällä.”
Anneli vajosi vanhalle puiselle tuolille.
”Meillä ei ole muutakaan paikkaa.”
Kaksi päivää myöhemmin Markus saapui paikalle reppu selässään.
Syyttäjänvirasto oli kutsunut hänet uudelleen kuultavaksi. Siihen mennessä myös hänen henkilökohtaiset tilinsä oli jäädytetty. Jopa bussilippuun tarvittavat rahat hänen oli täytynyt lainata.
Anneli ei edes halannut poikaansa.
”Katso nyt, mihin olemme sinun takiasi joutuneet.”
Markus tuijotti äitiään epäuskoisena.
”Minun takiani?”
”Jos olisit kohdellut Johannaa paremmin, asuisimme edelleen siinä talossa.”
Sari ilmestyi viereisestä huoneesta.
”Ja minä olisin yhä kihloissa.”
Markus menetti malttinsa.
”Te ette tehneet muuta kuin vaaditte minulta koko ajan jotakin! Matkoja, laukkuja, autoja, rahaa! Aina kun sanoin, ettei minulla ole varaa, äiti muistutti, että menestyvän miehen pitää elättää perheensä. Ja sinä, Sari, ruinasit joka kerta, että hankkisin rahaa vielä yhden ainoan kerran!”
”Sinä päätit varastaa”, Sari vastasi kylmästi.
”Ja te päätitte käyttää ne varastetut rahat!”
Heidän riitansa kaikuivat vanhan talon seinissä viikosta toiseen. Kukaan heistä ei halunnut myöntää omaa osuuttaan tapahtuneeseen. Jokainen yritti sysätä syyn toiselle.
Johanna sen sijaan ei enää elänyt pelon alla.
Hän haki avioeroa ja luovutti viranomaisille kaiken aineiston, jota oli vuosien aikana kerännyt: lääkärinlausunnot, viestit, äänitallenteet, pankkitapahtumat ja valokuvat.
Avioerokäsittelyssä Markus vaati puolta talosta sekä osuutta Johannan sijoituksista.
”Me olimme avioliitossa”, hän sanoi tuomarille. ”Minulle kuuluu osa siitä, mitä rakensimme yhdessä.”
Mikael asetti pöydälle avioehtosopimuksen.
Omaisuus oli erotettu.
Talo oli ostettu jo ennen avioliittoa. Myös Johannan yhtiöosuudet pystyttiin osoittamaan hänen henkilökohtaiseksi omaisuudekseen. Sen lisäksi Markus oli ottanut ilman Johannan suostumusta useita velkoja rahoittaakseen äitinsä ja sisarensa menoja.
Markus kalpeni.
Hämärä muistikuva palasi hänen mieleensä. Hän oli allekirjoittanut paperit ennen häitä. Silloin hän oli nauranut ja sanonut, että avioehto oli ”pelkkä muodollisuus, jotta Johanna tuntisi olonsa turvalliseksi”.
Nyt juuri tuo muodollisuus esti häntä saamasta minkäänlaista pääsyä Johannan omaisuuteen.
Tuomari julisti avioeron voimaan ja vahvisti, että Johannan varallisuus kuului yksin hänelle. Velkoihin ja kavalluksiin liittyvät taloudelliset vaatimukset siirrettiin käsiteltäviksi erillisissä menettelyissä.
Kun Johanna poistui oikeustalolta, Markus yritti saada hänet kiinni.
”Johanna.”
Johanna jatkoi kävelemistä.
”Haluan sanoa sinulle vielä yhden asian.”
Hän pysähtyi, mutta ei kääntynyt.
”Minä todella rakastin sinua”, Markus sanoi.
Johanna veti hitaasti henkeä.
”Minäkin rakastin sinua. Juuri se oli ongelma. Uskoin aivan liian kauan, että rakastaminen tarkoitti kaiken kestämistä.”
Sitten hän lähti.
Kuukausia myöhemmin Markus sai tuomion useista yhtiöön liittyvistä talousrikoksista.