Poliisit ehtivät väliin välittömästi. Markus painettiin seinää vasten niin nopeasti, että tuoli kolahti lattiaan ennen kuin hän ehti edes tajuta menettäneensä otteensa. Hetkeä myöhemmin metalliset käsiraudat napsahtivat hänen ranteidensa ympärille.
Sari parahti kuin häntä itseään olisi loukattu.
”Ette te voi noin vain viedä häntä! Tämä on hänen kotinsa!”
Johanna käänsi katseensa häneen. Ensimmäistä kertaa koko iltana hänen huulillaan käväisi tuskin havaittava, kylmä hymy.
”Ei, Sari. Tämä ei ole koskaan ollut hänen kotinsa.”
Mikael otti salkustaan uuden asiakirjan ja laski sen pöydälle. Omistustodistus oli yksiselitteinen: talo kuului Johannalle. Hän oli ostanut kiinteistön jo kolme vuotta ennen kuin oli edes aloittanut suhdettaan Markuksen kanssa. Kauppa oli rahoitettu sijoitustuotoilla, jotka hän oli tehnyt yhdessä isänsä kanssa.
Anneli tempaisi paperit Mikaelin kädestä kuin pelkkä niiden näkeminen olisi loukannut häntä.
”Tämä on väärennös! Minun poikani on maksanut täällä kaiken!”
”Teidän poikanne ei ole maksanut edes kiinteistöveroa”, Mikael vastasi rauhallisesti. ”Ja tästä hetkestä alkaen omistaja peruuttaa luvan, jonka nojalla te olette tähän asti saaneet oleskella tässä talossa.”
Sarin kasvot valahtivat kalpeiksi.
”Aiotko sinä heittää meidät ulos?”
Johanna ei nostanut ääntään.
”Teillä on viisitoista minuuttia aikaa kerätä mukaanne vaatteet ja ne henkilökohtaiset tavarat, joiden voitte osoittaa kuuluvan teille.”
Taloyhtiön vartijat saattelivat Sarin ja Annelin yläkertaan. Heidän askeleensa kaikuivat portaikossa, mutta olohuoneeseen jäi painostava hiljaisuus, jota rikkoi vain Markuksen pöydälle jääneen puhelimen taukoamaton värinä.
Näytölle ilmestyi puhelu toisensa jälkeen.
Hallitukselta.
Lakiosastolta.
Ulkopuoliselta tilintarkastajalta.
Ja lopulta numerosta, jonka Markus olisi tunnistanut vaikka unissaan.
Toimitusjohtaja soitti henkilökohtaisesti.
Johanna vilkaisi näyttöä, mutta ei koskenut puhelimeen. Mikael astui hänen viereensä ja madalsi ääntään.
”Tarkastajat löysivät tilisiirrot. Hänet kutsutaan huomenna kuultavaksi.”
Johanna nyökkäsi hitaasti.
”Sitä odotinkin.”
”On vielä muutakin”, Mikael jatkoi. ”Osakekauppa saatiin päätökseen tänään iltapäivällä.”
Johanna kohotti katseensa häneen sanomatta mitään.
”Kuinka suuri osuus?”
”Viisikymmentäkolme prosenttia.”
Silloin Johanna hymyili ensimmäistä kertaa aidosti sinä iltana.
Markus ei vielä tiennyt sitä. Hänet oli juuri pidätetty naisen pahoinpitelystä, ja tuo nainen oli samana iltapäivänä noussut määräysvaltaan siinä yrityksessä, jossa hän oli pitänyt itseään koskemattomana.
Eikä sekään ollut lähelläkään pahinta asiaa, jonka hän saisi seuraavana aamuna tietää.
OSA 3
Aamukuudelta Markus astui ulos syyttäjänviraston tiloista. Hänen paitansa oli rypistynyt, hiukset sekaisin ja leuka niin tiukasti puristettu, että ohimoita särki.
Häntä vastaan oli määrätty lähestymiskielto. Hän ei saanut ottaa yhteyttä Johannaan eikä mennä tämän lähelle.
Yön aikana hän ei ollut nukkunut silmänräpäystäkään. Hänen asianajajansa oli tehnyt tilanteen harvinaisen selväksi: videolle tallentunut läimäytys, aiemmat lääkärinlausunnot ja yritys käydä Johannan kimppuun tuolilla tekivät puolustuksesta äärimmäisen vaikeaa.
Sen lisäksi viranomaisille oli toimitettu tietoja mahdollisista talousrikoksista, jotka liittyivät Markuksen työpaikkaan.
Markuksen päässä pyöri enää yksi ajatus.
Hänen oli säilytettävä työnsä.
Niin kauan kuin hän pysyisi talousjohtajana, hän voisi palkata paremmat juristit, auttaa äitiään ja sisartaan sekä ehkä löytää jonkin keinon neuvotella Johannan kanssa.
Hän nousi taksiin ja käski kuljettajaa ajamaan Tampereelle yhtiön pääkonttorille.
Kun hän astui sisään lasiovista, kukaan ei tervehtinyt häntä. Työntekijät, jotka ennen olivat nousseet seisomaan hänen kulkiessaan ohi, käänsivät nyt katseensa pois. Kaksi assistenttia kumartui kuiskailemaan keskenään.
Vastaanotossa hänelle ojennettiin ainoastaan väliaikainen kulkukortti. Hänen oikeutensa päästä johtokerrokseen oli suljettu yön aikana.
”Teitä odotetaan kokoushuoneessa”, vastaanottovirkailija sanoi vältellen katsekontaktia.
Markus tunsi vatsansa kiristyvän solmuun. Silti hän suoristi selkänsä ja käveli neuvotteluhuoneeseen.
Pöydän ääressä istuivat jo toimitusjohtaja, kaksi yhtiön lakimiestä sekä sisäisen tarkastuksen johtaja. Ilmassa ei ollut neuvottelun tuntua. Se muistutti enemmän tuomiota, joka oli kirjoitettu valmiiksi ennen kuin syytetty oli ehtinyt paikalle.
”Markus”, toimitusjohtaja aloitti, ”saimme eilen illalla todisteet siitä, että olette syyllistynyt väkivaltaiseen tekoon. Mutta se ei ole ainoa syy, miksi olemme kokoontuneet tänne tänä aamuna.”
Tarkastaja kytki projektorin päälle. Seinälle ilmestyi sarja tilisiirtoja.
Maksuja kauneusklinikalle.
Lentolippuja.
Merkkilaukkuja.
Sarin auton kuukausierä.
Kaikki oli maksettu yhtiön operatiivisilta tileiltä ja kirjattu edustuskuluiksi.
Markuksesta tuntui kuin huoneesta olisi kadonnut happi.
”Minä voin selittää tämän.”
”Selitätte varmaan samalla myös muokatut laskut”, toinen lakimiehistä sanoi kuivasti. ”Ja digitaalisesti liitetyt allekirjoitukset, joita on käytetty ilman lupaa.”
Markus tuijotti seinälle heijastettuja rivejä. Vasta silloin hän ymmärsi, ettei ulospääsyä ollut enää olemassa.
Ne paperit, jotka Johanna oli heittänyt kattilaan keittiössä, olivat olleet pelkkiä kopioita.
Alkuperäiset digitaaliset tiedostot olivat olleet jo viikkoja sisäisen tarkastuksen palvelimilla.
”Minä… tarkoitukseni oli maksaa rahat takaisin.”
”Olette ohjanneet kahdeksantoista kuukauden aikana yli kaksisataatuhatta euroa yhtiön varoja omiin menoihinne.”
Markus ponnahti seisomaan.
”Minun perheeni oli riippuvainen minusta!”
Toimitusjohtaja katsoi häntä avoimen halveksivasti.
”Se ei tee yhtiön omaisuudesta teidän henkilökohtaista omaisuuttanne.”
Markuksen jalat pettivät. Hän vajosi pöydän viereen polvilleen, eikä enää yrittänytkään näyttää hallitsevansa tilannetta.
”Olkaa kiltti. Älkää irtisanoko minua. Antakaa minulle aikaa. Minä allekirjoitan mitä tahansa. Myyn kaiken, mitä täytyy myydä.”
Kukaan ei vastannut.
Silloin ovi avautui.
Korkojen terävä kopina kulki pitkin lattiaa ja pysäytti jokaisen hengityksen huoneessa.
Markus käänsi päätään.
Johanna astui sisään.
Hänellä oli yllään norsunluun sävyinen housupuku, hiukset oli sidottu tiukasti taakse, ja toisessa kädessä hän kantoi asiakirjakansiota. Hän ei ollut yrittänyt peittää poskessaan näkyvää mustelmaa meikillä.
Hän käveli pöydän päähän ja istuutui paikalle, joka ei jättänyt kenellekään epäselväksi, kuka huoneessa nyt johti.
Markus räpäytti silmiään useita kertoja.
”Mitä sinä täällä teet?”
Toimitusjohtaja nousi seisomaan.
”Johanna Virtanen edustaa uutta enemmistöomistajien ryhmää.”
Markukselta pääsi lyhyt, hermostunut naurahdus.
”Tuo ei ole mahdollista.”
Johanna avasi kansionsa rauhallisesti.
”Viimeisten kolmen vuoden aikana olen ostanut sijoitusyhtiön kautta osuuksia useilta vähemmistöosakkailta. Eilen kauppa vietiin loppuun, ja sen myötä hallussamme on nyt viisikymmentäkolme prosenttia yhtiöstä.”
Markus katsoi häntä kuin näkisi hänet ensimmäistä kertaa elämässään.
”Miksi et koskaan kertonut minulle?”
Johannan ilme ei värähtänyt.
”Koska sinä et koskaan kysynyt työstäni. Sinulle minä olin vain nainen, jonka kuului tulla kotiin ja laittaa sinulle ruokaa.”
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen niin raskaana, että se tuntui painavan kaikkien hartioita.
Hetken kuluttua Johanna jatkoi puhumista.