— Ostittetteko talon? Hienoa! Me päätimme jo koko perheen voimin, että vietämme kesän teidän luonanne, — Maria ilmoitti tyytyväisenä ja laski kätensä keittiön pöydälle kuin asia olisi ollut sillä selvä.
Helena sulki jääkaapin oven hitaasti. Ensin hänen katseensa pysähtyi anoppiin, sitten tämän tyttäreen Johannaan, joka oli ehtinyt jo kiertää huoneet kahden lapsensa kanssa. Johannan mies Matti oli jäänyt pihalle. Hän tarkasteli vajaa ja sen edustaa vakavana, melkein kuin olisi jo suunnitellut sinne omaa työpistettään.
Antti istui äitiään vastapäätä eikä sanonut mitään. Siitä, miten hän sipaisi sormillaan mukin reunaa kerta toisensa jälkeen, Helena ymmärsi heti: mies etsi kuumeisesti sanoja, joilla ketään ei loukattaisi.
Sellaisia sanoja Antti etsi aina. Useimmiten etsintä päättyi siihen, että hän myöntyi muiden toiveisiin, ja käytännön seuraukset jäivät Helenan hoidettaviksi.
Avoimesta ikkunasta kantautui heinäsirkkojen siritys. Elokuun aurinko oli ehtinyt lämmittää pihan, vaikka kello oli vasta hieman yli kymmenen aamulla. Vastamaalatun talon julkisivussa valkoiset ikkunanpielet erottuivat kirkkaina. Kuistin vieressä odottivat multasäkit, ja polun laidalle oli pinottu lautoja tulevia kasvimaalaatikoita varten.
Helena ja Antti olivat ostaneet talon alkukesästä. Se oli pieni, yksikerroksinen omakotitalo, jossa oli kaksi makuuhuonetta, keittiön ja olohuoneen yhdistävä tila sekä tontti, jota edelliset omistajat eivät olleet muutamaan vuoteen juuri hoitaneet. Kauppa oli pitkän säästämisen tulos. He olivat luopuneet ylimääräisistä matkoista, käyneet läpi kymmeniä ilmoituksia ja katsoneet toinen toistaan väsyttävämpiä vaihtoehtoja.
He olivat tavanneet kuusi vuotta aiemmin yhteisen tuttavan syntymäpäivillä. Muutaman kuukauden kuluttua heille kävi selväksi, ettei ollut mitään järkeä matkustaa jatkuvasti kaupungin laidalta toiselle vain nähdäkseen toisensa. Niinpä he vuokrasivat yhteisen asunnon. Vuotta myöhemmin he menivät naimisiin.
Omasta talosta he alkoivat puhua melkein heti häiden jälkeen. He eivät haaveilleet korkeasta aidasta, kolmesta kerroksesta tai valtavasta puutarhasta. He halusivat tavallisen paikan, jonne voisi tulla työpäivän jälkeen, avata ikkunat, puuhailla pihalla ja olla kuulematta naapurin televisiota seinän takaa.
Vuosien ajan he panivat rahaa sivuun, seurasivat asuntomarkkinoita ja tutustuivat eri alueisiin. Kun käsirahan maksaminen viimein tuli mahdolliseksi, he valitsivat talon pienestä taajamasta, josta pääsi kaupunkiin ilman tuntikausien ruuhkia.
Talo kirjattiin heidän yhteiseen omistukseensa, ja asuntolaina otettiin molempien nimiin. Jokainen lauta, maalipurkki ja ruuvipaketti merkittiin heidän yhteiseen kululistaansa. Kumpikin tiesi tarkasti, kuinka paljon lainaa oli vielä edessä ja miten paljon tontin ylläpito tulisi vaatimaan rahaa.
Avainten saamisen jälkeen he ryhtyivät töihin saman tien.
Julkisivu oli haalistunut, joten Antti hioi vanhaa pintaa pois ja Helena maalasi seinien alaosia. Iltaisin molempien kädet tärisivät väsymyksestä, mutta aamulla he olivat taas ulkona pensselit käsissään.
Keittiö toimitettiin osina. Antti vertaili pitkään pakkauksen sisältöä ohjeisiin, Helena lajitteli kiinnikkeet ja merkitsi paperille, mitkä kaapit ja rungot oli jo saatu kasaan. Kaksi kertaa heidän täytyi purkaa yksi kaappi uudelleen, koska kiskot oli kiinnitetty väärin päin. He kinastelivat, nauroivat omalle itsevarmuudelleen ja saivat työn lopulta valmiiksi lähempänä puoltayötä.
Pihallakaan urakka ei ollut kevyempi. Vanha, ylikasvanut ruoho revittiin pois, kuivat oksat kuljetettiin pois tontilta ja vajan luo johtava polku raivattiin. Helena suunnitteli valmistavansa syksyllä paikan marjapensaille. Antti puolestaan halusi rakentaa talon viereen katoksen.
He tekivät hommia työpäivien jälkeen ja lähes joka viikonloppu. Joskus he nukahtivat heti iltapalan jälkeen ennen kuin ehtivät edes käydä läpi seuraavan päivän suunnitelmia. Silti väsymys ei tuntunut pahalta. Jokainen valmiiksi maalattu seinänpätkä, jokainen koottu hylly ja jokainen siistitty polku muistutti heitä siitä, että he rakensivat tätä kaikkea itseään varten.
Talokaupasta he päättivät kertoa vain lähimmille sukulaisille.
Helena ei moneen päivään halunnut julkaista kuvia, sillä talo tuntui hänestä vielä aivan liian keskeneräiseltä. Kuistilla lojui työkaluja, olohuoneessa seisoi laatikoita ja osa tontista oli yhä pusikon vallassa.
Antti naurahti, kun vaimo jälleen kieltäytyi kuvaamasta keittiötä.
— Me korjailemme täällä jotakin vielä vuodenkin päästä. Tuolla menolla voit pitää koko asian salassa ensi kesään asti.
Perjantai-iltana Helena antoi lopulta periksi ja otti muutaman kuvan: talon julkisivusta, omenapuista, keittiöstä sekä Antista, joka seisoi ruuvinväännin kädessään puoliksi kootun penkin vieressä. Hän lähetti kuvat perheen yhteiseen keskusteluun ja kirjoitti, että he olivat viimein muuttaneet omaan taloonsa kaupungin ulkopuolelle.
Vastauksia alkoi tulla saman tien.
Aluksi kaikki onnittelivat. Antin serkun äiti toivotti heille rauhallista elämää uudessa kodissa. Johanna pyysi saada nähdä lastenhuoneet. Maria kirjoitti, että hän oli jo kauan sanonut pojalleen raittiin ilman tekevän ihmiselle hyvää.
Puolen tunnin kuluttua keskustelun sävy muuttui.
Johanna kysyi, oliko lähistöllä järveä. Matti tiedusteli, mahtuisiko pihalle iso grilli. Anoppi puolestaan alkoi pohtia, miten paljon parempi lasten olisi viettää lomansa muualla kuin kaupungissa.
Helena luki viestejä ja kurtisti kulmiaan.
— He suunnittelevat jo lomaa tänne, hän sanoi miehelleen.
Antti vilkaisi puhelinta.
— He ovat vain innoissaan.
— Johanna kirjoitti ottavansa mukaan puhallettavan uima-altaan ja laittavansa sen omenapuun viereen.
— Hän varmaan vitsailee.
— Miksi sinun äitisi sitten kysyy, mikä huone on vapaana?
Antti selasi viestiketjua nopeasti ylöspäin.
— Älä ala kuvitella pahinta. Kyllä he tajuavat, ettei tämä talo ole iso.
Helena ei ryhtynyt väittelemään. Sukulaiset heittelivät usein ajatuksia, jotka jäivät lopulta pelkiksi viesteiksi ryhmäkeskustelussa. Hän päätti, että parissa päivässä kiinnostus heidän ostokseensa laantuisi.
Mutta jo sunnuntaiaamuna portin eteen pysähtyi kaksi autoa.
Sillä hetkellä Helena ja Antti olivat keittiössä työn touhussa. Helena pyyhki uusia hyllyjä puhtaaksi, ja Antti kiinnitti vetimiä kaapinoviin.
Ensimmäisenä pihalle astui Matti. Toisessa kädessään hän kantoi muovikassia ja toisessa kokoontaitettavaa retkituolia.
— Ottakaa vieraat vastaan!
Hänen perässään tuli Johanna lasten kanssa. Maria kulki viimeisenä miehensä Juhanin rinnalla.
Kukaan ei ollut soittanut etukäteen.
— Oletteko te pitkäänkin? Helena kysyi tervehdysten jälkeen.