Maria kohotti katseensa. Hänen mieleensä nousivat avaimet, jotka oli paiskattu häntä kohti. Hän muisti sosiaaliseen mediaan ilmestyneen julkaisun. Hän kuuli mielessään Sarin pilkallisen naurun puhelimen toisessa päässä.
— Olen valmis, hän sanoi.
Johanna nyökkäsi lyhyesti.
— Siinä tapauksessa ryhdymme toimeen. Laadin tänään rikosilmoituksen petoksesta. Huomenna viemme sen eteenpäin.
He poistuivat toimistolta puolenpäivän jälkeen. Sade oli lakannut, ja pilvien lomasta siivilöityi lokakuinen, kylmä valo. Maria käveli isänsä rinnalla ja tunsi, kuinka jokin hänen sisällään asettui uuteen asentoon. Pelko ei kadonnut kokonaan, mutta se vetäytyi taka-alalle. Sen tilalle tuli jäinen, kirkas päättäväisyys.
Samana iltana Maria istui kotona papereiden ääressä, kun ovikello soi taas. Hän nousi, meni ovelle ja katsoi ovisilmästä. Käytävässä seisoi Mikael, kasvot vääristyneinä vihasta ja paniikista.
Maria avasi oven.
Mikael seisoi kynnyksellä levottoman näköisenä. Hänen hiuksensa olivat sekaisin, silmien alla oli tummat varjot, ja hengitys kulki raskaasti, kuin hän olisi juossut portaat ylös.
— Kävitkö sinä oikeasti juristin luona? hän puuskahti heti.
— Mitä se sinulle kuuluu?
— Mitäkö minulle kuuluu? Mikael astui askeleen eteenpäin, mutta Maria ei väistänyt. — Minulle soitettiin ja kerrottiin, että olet tarkistanut luottotietojasi! Ymmärrätkö sinä ollenkaan, mitä olet tekemässä? Haluatko sinä saada äitini vankilaan?
— Minä haluan tietää, mistä ne minun nimissäni olevat lainat ovat tulleet, kun en ole niitä ottanut. Ja haluan, että ne, jotka ne järjestivät, vastaavat teoistaan lain edessä.
Mikael jähmettyi. Hänen huulensa menivät kalpeiksi.
— Et sinä pysty todistamaan mitään. Et yhtään mitään. Äiti on sairas. Hänellä on verenpaineet, sydän, kaikki. Jos hänelle tapahtuu jotakin, se on sinun omallatunnollasi. Tajusitko? Oletko edes hetken ajatellut, mitä tapahtuu, jos hän joutuu sairaalaan? Entä jos käy pahemmin? Pystytkö elämään sen kanssa?
— Sinun äitisi on itse vastuussa omasta terveydestään. Ja omista teoistaan. Aivan niin kuin sinäkin.
Mikael tuijotti häntä kuin näkisi hänet ensimmäistä kertaa.
— Sinä olet muuttunut. Et sinä ennen ollut tuollainen.
— Ennen minä pelkäsin. Nyt minulla ei ole enää mitään menetettävää.
Mikael kääntyi sanaakaan sanomatta ja lähti kohti hissiä. Maria sulki oven ja jäi nojaamaan sitä vasten selkä kiinni puuhun. Vasta silloin hän huomasi, että hänen kätensä tärisivät.
Seuraavana aamuna Johanna soitti hänelle tasan yhdeksältä.
— Maria, rikosilmoitus on valmis. Tulen hakemaan teidät tunnin kuluttua. Mennään tekemään se yhdessä.
Maria pukeutui hillittyyn hameeseen ja valkoiseen puseroon, sitoi hiuksensa nutturalle ja lähti ulos. Talon edessä Johanna odotti autonsa vieressä ja puhui puhelimessa. Kun hän näki Marian, hän nyökkäsi ja päätti puhelun.
— Meillä on uutta tietoa, Johanna sanoi heti. — Tarkistin yhtä lainoista tarkemmin. Sitä neljänkymmenentuhannen euron lainaa. Arvatkaa, kenen tilille rahat on lopulta maksettu?
Maria tunsi vatsansa kiristyvän.
— Sarin?
— Juuri niin. Summa siirrettiin hänen tililleen heti sopimuksen tekemisen jälkeen. Se on erittäin vahva näyttö. He eivät ole edes yrittäneet peittää jälkiään kunnolla. Meillä on siis jo nyt varsin hyvä kokonaisuus käsissä. Lähdetään.
He nousivat autoon ja ajoivat pihasta pois. Poliisilaitoksella oli hälyä ja kiirettä: puheensorinaa, ovien käyntiä, askelia käytävillä. Johanna liikkui siellä kuin olisi ollut omalla työpaikallaan. Hän meni suoraan oikeaan huoneeseen, tervehti päivystävää poliisia ja laski asiakirjakansion pöydälle.
— Rikosilmoitus petoksesta. Kaikki liitteet ja todisteet ovat mukana.
Poliisi otti ilmoituksen vastaan, leimasi paperit ja antoi Marialle vahvistuksen asian kirjaamisesta. Maria piteli lappua käsissään ja luki siinä olevan numeron. Siitä hetkestä lähtien asia ei ollut enää pelkkä uhkaus, epäilys tai suunnitelma. Se oli todellinen.
Kun he astuivat ulos, Marian puhelin alkoi soida. Numero oli salattu. Hän painoi vastauspainiketta.
Kaiuttimesta kuului Sarin ääni. Tällä kertaa siinä ei ollut naurua. Se oli kuiva ja ilkeä, kuin pakkasviima.
— Vai poliisiin sinä menit. Hyvä on. Kyllä sinä vielä kadut tätä. Minullakin on tuttavia. Saat vielä tietää, millaiseen sotkuun olet itsesi laittanut.
Maria ei sanonut mitään. Hän katkaisi puhelun ja sujautti puhelimen rauhallisesti laukkuunsa.
Johanna vilkaisi häntä kysyvästi.
— Sari, Maria sanoi. — Uhkaili.
— Siihen kannattaa varautua. Tämä on vasta alku. Kun he ymmärtävät, ettette pelästy, uhkailu lisääntyy. Sen jälkeen he alkavat tarjota sovintoa. Siinä vaiheessa tärkeintä on olla horjumatta.
Maria nyökkäsi. He olivat palaamassa toimistolle, kun Marian puhelin soi uudelleen. Tällä kertaa soittaja oli hänen äitinsä.
— Maria, missä sinä olet? Helenan ääni vapisi.
— Johannankin kanssa. Mitä on tapahtunut?
— Sari tuli tänne. Ihan itse. Hän istuu talon edessä penkillä eikä kuulemma lähde, ennen kuin sinä perut ilmoituksen poliisille. Hän sanoo, että häntä puristaa sydämestä ja jos hän kuolee, se on sinun syytäsi. Naapuritkin ovat kerääntyneet katsomaan.
Maria puristi puhelinta niin kovaa, että rystyset vaalenivat.
— Äiti, lukitse ovi äläkä mene ulos. Minä tulen heti.
Kun Maria ja Johanna ajoivat hänen vanhempiensa talon pihaan, sisäänkäynnin luo oli ehtinyt kertyä pieni joukko ihmisiä. Lähitalojen eläkeläisiä, lastenvaunujen kanssa pysähtynyt äiti, kaksi miestä viereisestä rapusta — kaikki katselivat penkkiä, jolla Sari istui.
Sari oli kietonut kaulaansa harmaan villahuivin, laittanut tummat aurinkolasit silmilleen ja piteli vasenta kättään rintansa päällä. Hänen olemuksensa oli kärsivä, melkein lavastettu. Penkin vieressä oli avoin käsilaukku, josta näkyi vesipullo ja lääkepakkaus.
Maria nousi autosta. Sari nosti heti päänsä ja aloitti kovalla äänellä, niin että jokainen varmasti kuulisi:
— Siinä hän nyt on! Katsokaa ihmiset! Oma miniä! Vei sairaalta vanhalta naiselta auton ja nyt teki vielä rikosilmoituksen. Hän haluaa minut vankilaan. Haluaa, että kuolen siellä. Ja mistä hyvästä? Siitäkö, että olen käynyt lääkärissä?
Väkijoukossa alkoi levoton mutina. Maria aikoi vastata, mutta Johanna kosketti kevyesti hänen kyynärvarttaan ja astui itse eteenpäin.
— Sari, hän sanoi kuuluvalla ja selkeällä äänellä. — Minä olen Mariaa avustava juristi. Se, mitä te parhaillaan teette, täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkkejä. Julkinen, valheellinen väite, joka loukkaa toisen kunniaa ja mainetta, voi johtaa vastuuseen. Haluatteko todella jatkaa samalla tavalla kaikkien näiden todistajien kuullen?
Sari nielaisi ja vaikeni hetkeksi. Hän kuitenkin keräsi nopeasti itsensä.
— Älkää te minulle lakejanne heilutelko! Minä olen sairas ihminen. Minulla on sydänvika. Ambulanssi saa kohta hakea minut. Ja sinä, Maria, vastaat siitä. Myös te, juristi, vastaatte. Minä tallennan kaiken.
— Tallentakaa vain, Johanna vastasi tyynesti. — Minäkin olen jo laittanut äänityksen päälle. Kaikki sanomanne liitetään tarvittaessa asiaan. Ja todistajiakin on paikalla riittävästi. Naapurit kuulivat erinomaisesti, mitä juuri sanoitte.
Sari puri hampaansa yhteen ja hiljeni. Tapani, joka oli seisonut siihen asti ulko-oven luona, tuli portaat alas penkin viereen. Hän puhui kovalla, mutta hallitulla äänellä.
— Sari, pyydän teitä poistumaan täältä. Tämä on asuintalon piha-alue. Te istutte talon edessä, jossa asuvat vaimoni ja naapurimme. Jos ette lähde viiden minuutin kuluessa, soitan poliisille. Minulla on kaikki paperit: sekä autosta että niistä lainoista, jotka te ja poikanne olette ottaneet tyttäreni nimiin. Jos haluatte jatkaa, jatkakaa vain, mutta sitten jatkatte viranomaisten kanssa.
Väkijoukossa tapahtui selvä muutos. Eläkeläisnaiset vilkaisivat toisiaan. Viereisen rapun mies sanoi ääneen:
— Hetkinen, siis hän on ottanut lainoja miniänsä nimiin? No nyt on kyllä melkoinen käänne.
— Kyllä, Johanna vahvisti. — Kolme lainaa. Kaikki on tehty ilman Marian tietoa ja suostumusta. Rahat ovat menneet matkoihin, elektroniikkaan ja kannettavaan tietokoneeseen. Asia on jo tutkinnassa.
Ihmisten supina muuttui aivan toisenlaiseksi. Lastenvaunujen kanssa pysähtynyt nainen käänsi vaunut ja lähti pois. Yksi eläkeläisistä painoi huulensa tiukaksi viivaksi ja pudisti päätään.
Sari tajusi menettävänsä yleisönsä. Hän tempaisi laukkunsa penkiltä, nousi pystyyn ja sihisi hampaiden välistä:
— Ei tämä tähän jää. Totuus on minun puolellani. Te ette vielä tiedä, kenen kanssa olette tekemisissä.
Sitten hän lähti nopeasti pois pihasta, melkein juosten. Tummat lasit hän riisui jo kymmenen askeleen jälkeen.
Tapani seurasi häntä katseellaan ja kääntyi sitten tyttärensä puoleen.
— Mennään sisälle. Äitisi on aivan hermona.
Helena odotti eteisessä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja kädet vapisivat.
— Lähtikö hän?
— Lähti, Tapani sanoi. — Eikä hänellä ole enää syytä tulla takaisin. Meillä on kaikki tallessa.
Hän auttoi vaimonsa tuolille ja toi tälle lasillisen vettä. Johanna meni sillä välin keittiöön, avasi kannettavansa ja alkoi kirjoittaa täydennystä rikosilmoitukseen.
— Tämä kaikki lisätään aineistoon, hän sanoi. — Uhkailu, kunnianloukkaus, yritys painostaa asianomistajaa. Tuomioistuimet eivät katso tällaista hyvällä. Ja kun Sari alkaa kertoa sydänvaivoistaan, meillä on tämänpäiväisestä esityksestä sekä ääni- että videotallenne.
Seuraavana aamuna Johanna soitti Marialle varhain.
— Maria, nyt on uutisia. Poliisi on aloittanut esitutkinnan petoksesta. Tänään päivällä Sarin luo mennään tekemään kotietsintä.
Maria istuutui sängyn reunalle. Esitutkinta. Sana kuulosti raskaalta ja lopulliselta. Mutta tällä kertaa se ei kohdistunut häneen, vaan heihin.
— Entä Mikael? hän kysyi hiljaa.
— Hänetkin kutsutaan kuulusteluun. Häntä tarkastellaan asiassa osallisena. Jos käsialatutkimus vahvistaa, että allekirjoitukset on väärennetty, molemmat joutuvat vastaamaan teoistaan.
Päivällä Maria meni töihin, mutta keskittymisestä ei tullut mitään. Hän tuijotti näyttöä ja luki samoja rivejä uudelleen ymmärtämättä niistä sanaakaan. Kolmen aikaan iltapäivällä Johannalta tuli viesti: ”Kotietsintä tehty. Kannettava, asiakirjoja ja pankkikortteja takavarikoitu. Sari yritti lukittautua kylpyhuoneeseen. Ei auttanut.”
Tunnin kuluttua Mikael soitti. Hänen äänensä vapisi ja murtui välillä.
— Maria… Maria, mitä sinä olet tehnyt? He tulivat meille. Äiti meinattiin viedä ambulanssilla. Verenpaine oli melkein kaksisataa. Hän makaa eikä pääse ylös. Ymmärrätkö sinä, että sinä tapat hänet?
— Minä en tehnyt ilmoitusta hänen terveydestään. Minä tein ilmoituksen petoksesta. Ne ovat kaksi eri asiaa.
— Mikä petos muka! No otettiin vähän. Käytettiin vähän. Mehän olemme perhettä! Me olisimme maksaneet kaiken takaisin. Oikeasti olisimme. Emme vain ehtineet!
— Sinulla oli puolitoista vuotta aikaa maksaa. Et maksanut mitään. Sinä ostit kannettavan tietokoneen ja väitit minulle, että se oli työpaikan palkkio. Samaan aikaan minä säästin ruoasta ja kuljin bussilla, koska rahaa ei ollut. Muistatko sen? Kysyitkö kertaakaan, onko minulla edes varaa matkakorttiin?
Puhelimen toisessa päässä tuli hiljaista.
— En minä tiennyt, Mikael sanoi lopulta. — Luulin, että sinulla oli kaikki kunnossa.
— Minulla ei ollut mitään kunnossa. Sinä et vain nähnyt sitä.
Mikael vaikeni. Maria kuuli hänen hengityksensä, tiheän ja raskaan.
— Voisitko sinä perua sen ilmoituksen? hän kuiskasi. — Ole kiltti. Minä maksan kaiken takaisin. Me maksamme. Kunhan perut sen.
— En. Rikosasiaa ei noin vain peruta. Ja vaikka voisinkin, en tekisi sitä.
— Sitten minä en tiedä, mitä tästä seuraa.
Hän katkaisi puhelun.
Samana iltana Maria istui vanhempiensa luona. Tapani oli laittanut vedenkeittimen päälle ja seisoi ikkunan ääressä katsellen pihalle. Huoneessa oli hiljaista, vain keittimen vaimea humina kuului taustalla.
— Hän soitti, Tapani sanoi lopulta. — Hän pyysi yhtä asiaa.