Maria vastasi vain pienellä nyökkäyksellä ja lähti kohti rappukäytävän ovea. Silti rintaan jäi painava, epämiellyttävä tunne. Mikael oli selvästi päättänyt aloittaa taistelun. Kaiken perusteella hänellä ei ollut aikomustakaan lopettaa siihen.
Kului jälleen viikko.
Perjantai-iltana puhelin soi. Soittaja oli Marian nuorempi sisko Laura, jonka ääni oli jo ensimmäisestä sanasta lähtien täynnä kiukkua.
— Oletko sinä nähnyt, mitä ne julkaisevat somessa?
Maria otti puhelimen käteensä, avasi sovelluksen ja meni Sarin sivulle. Siellä oli tuore päivitys. Kuvassa Sari istui kerrostalon pihapenkillä surkean näköisenä, hartiat lysyssä, ilme sellaisena kuin maailma olisi kohdellut häntä julmimmin mahdollisella tavalla. Kuvateksti oli vielä pahempi:
“Siinä sitä sitten ollaan. Oma miniä heitti minut kadulle. Vei auton, paiskasi avaimet päin kasvoja. Ja minä rakastin häntä kuin omaa tytärtä. Älkää tehkö ihmisille hyvää, niin ette saa pahaa palkaksi.”
Päivityksen alle oli ehtinyt kertyä jo kolmisenkymmentä kommenttia. Marian tuntemattomat naiset kirjoittelivat kilpaa lohdutuksiaan.
“Koeta kestää, Sari.”
“Jumala näkee kaiken.”
“Millainen ihminen tekee tuollaista anopilleen, hyi sentään.”
“Tuollainen miniä pitäisi hävetä silmät päästään.”
Maria tunsi, kuinka näkökenttä hetkeksi sumeni. Hän sulki sovelluksen, painoi puhelimen lukkoon ja laski sen pöydälle näyttö alaspäin, aivan kuin itse laite olisi ollut syyllinen siihen, mitä hän oli juuri nähnyt.
Tunnin kuluttua Mikael soitti.
— Hei, hän sanoi.
Sitten tuli hiljaisuus.
Maria ei sanonut mitään. Hän kuunteli vain hengitystä linjan toisessa päässä.
— Minä tuota… haluaisin puhua, Mikael jatkoi viimein. — Ei puhelimessa. Tavataan jossain. Neutraalilla maaperällä.
— Miksi?
— No näethän sinä itsekin, mitä tapahtuu. Äiti on sairaana. Sinä häpäisit hänet koko kaupungin silmissä. Hän ei pääse edes sängystä ylös. Lääkärit puhuvat hermoromahduksesta. Hän valmistelee jo kannetta sinua ja isääsi vastaan. Väittää, että kävit hänen kimppuunsa ja heitit avaimet hänen kasvoilleen.
Maria tunsi veren nousevan poskilleen.
— Mikael, sinä olit itse paikalla. Sinä näit, että hän heitti avaimet minua kohti. Minä en edes koskenut niihin ensimmäisenä. Sinun isäsi seisoi vieressä.
— Mitä väliä sillä on, kuka heitti ensimmäisenä! Mikael karjaisi puhelimeen niin kovaa, että Maria veti vaistomaisesti luurin kauemmas korvastaan. — Ymmärrätkö sinä lainkaan, mitä olet tehnyt? Sinä menit perhettä vastaan! Minun äitiäni vastaan! Hän on sairas ihminen! Oletko sinä kertaakaan kysynyt, millaiset verenpaineet hänellä on? Pidätkö sinä häntä edes ihmisenä?
Maria sulki silmänsä. Hän veti hitaasti henkeä ja laski mielessään viiteen.
— Kun sinä lähdit, sinä sanoit, että edessä on avioero. Minä suostun. Hoidetaan ero.
Puhelimessa tuli pitkä tauko. Maria kuuli, kuinka Mikael hengitti raskaasti. Taustalta erottui askelia, aivan kuin mies olisi kävellyt hermostuneena edestakaisin huoneessa.
— Vai avioero? Mikael kysyi nyt matalammalla äänellä.
— Niin.
— Selvä. Muista sitten, että sinä itse halusit tätä. Valmistaudu siihen, mitä tulee. Minulla on oikeuteni kaikkeen. Asunto on vuokralla, mutta maksoimme kulut puoliksi. Minulla on kuitit tallessa. Eikä sitä autoakaan noin vain viedä. Lahja tai ei lahja, katsotaan se oikeudessa. Ja sitten on vielä lainat. Otimme kaksi vuotta sitten kulutusluoton. Minä sitä maksoin, sivumennen sanoen.
Maria rypisti otsaansa.
— Se laina on maksettu loppuun. Minä itse tein viimeisen maksun.
— En tiedä mistään tuollaisesta. Paperit näyttävät, miten asia on. Varaudu, Maria. Sinä halusit sodan, ja sen sinä myös saat.
Sitten hän katkaisi puhelun.
Maria jäi istumaan paikoilleen pitkäksi aikaa. Vasta usean minuutin kuluttua hän sai itsensä liikkeelle ja soitti isälleen. Tapani kuunteli koko kertomuksen keskeyttämättä. Lopulta hän sanoi vain yhden lauseen:
— Huomenaamulla menemme juristin luo. Olen jo löytänyt hyvän.
Sinä yönä Maria ei juuri nukkunut. Hän pyöri vuoteessa puolelta toiselle, kävi mielessään läpi jokaisen Mikaelin sanan ja jokaisen ilmeen, jonka mies oli viime päivinä näyttänyt. Mitä enemmän hän mietti, sitä varmemmaksi hän tuli yhdestä asiasta: Mikael ja tämän äiti valmistelivat hänelle ansaa.
Vastaus tuli kaksi päivää myöhemmin.
Maria oli töissä, kun hänen työpuhelimeensa soitti tuntematon numero. Hän vastasi, ja linjan toisesta päästä kuului karhea miehen ääni.
— Maria? Täällä perintäpalvelusta. Teillä on maksuhäiriö luottosopimuksessa numero kolmesataa kaksikymmentäneljä kautta viisitoista. Erääntynyt velka on tuhat satakaksikymmentä euroa, siihen päälle viivästyskulut. Milloin aiotte suorittaa maksun?
Maria laskeutui hitaasti tuolille.
— Mikä luotto? En minä ole ottanut mitään lainaa.
— Sopimus on tehty teidän nimissänne. Henkilötiedot täsmäävät. Päiväys on viime vuoden huhtikuulta. Maksuja ei ole tullut kolmeen kuukauteen. Meidän on aloitettava perintätoimet.
Puhelimessa kuului rahinaa. Sitten Maria erotti taustalta naisen äänen.
— Sano sille, että asunto ulosmitataan.
Heti sen jälkeen kuului lyhyt naurahdus. Maria olisi tunnistanut sen vaikka tuhannen ihmisen joukosta.
Se oli Sari.
Puhelu katkesi lyhyisiin tuuttauksiin. Maria jäi istumaan luuri kädessään, liikkumatta. Korvissa kaikui yhä tuo voitonriemuinen, ilkeä nauru.
Hän soitti isälleen.
Tapani saapui tunnin kuluttua. Hän riisui takkinsa, käveli suoraan keittiöön ja laski vanhan puhelimensa pöydälle.
— Kerro kaikki alusta loppuun. Sana sanalta.
Maria toisti keskustelun niin tarkasti kuin pystyi. Kun hän pääsi kohtaan, jossa Sarin nauru oli kuulunut taustalta, Tapani puristi leukansa niin tiukasti yhteen, että poskiluut kalpenivat.
— Eli he ovat ottaneet lainan sinun nimiisi, hän sanoi hitaasti. — Ilman että sinä olet tiennyt asiasta. Ja nyt he yrittävät kiristää sinulta rahaa.
— Isä, minä en ole ottanut mitään lainoja. Vannon sen.
— Tiedän, ettet ole. Siksi me menemme huomenna aamulla Johannan luo. Asianajajan.
Hän kaivoi takkinsa sisätaskusta käyntikortin ja työnsi sen pöydän yli Marian eteen. Valkoisessa kortissa luki mustin kirjaimin:
“Johanna Nieminen. Perheoikeus. Siviilioikeudelliset riita-asiat.”
Maria nosti katseensa isäänsä.
— Oletko sinä jo käynyt hänen luonaan?
— Kyllä. Puhuin hänen kanssaan kaksi päivää sitten, kun tajusin, ettei Mikael jätä tätä tähän. Johanna käski kerätä kaikki paperit, jotka sinulla on. Henkilöllisyystodistus, vihkitodistus, auton lahjakirja, tiliotteet. Kaikki, mitä kotoa löytyy.
Maria nyökkäsi. He istuivat kahdestaan keittiön pöydän ääressä, joivat teetä ja olivat pitkään hiljaa. Ikkunan takana sade yltyi, ja pisarat valuivat lasia pitkin pitkinä, vääristyneinä juovina.
Seuraavana aamuna Maria ja Tapani ajoivat Johanna Niemisen toimistolle. Toimisto sijaitsi vanhan tiilirakennuksen toisessa kerroksessa. Tila oli pieni mutta siisti. Käytävässä tuoksui paperi, kahvi ja jokin mieto puhdistusaine. Johanna tuli heitä vastaan ovelle.
Hän oli noin nelikymppinen, pitkä nainen, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja huoliteltu harmaa jakkupuku. Hänen katseensa oli tarkka ja läpitunkeva, sellainen, jolta ei tuntunut jäävän mitään huomaamatta.
— Tulkaa sisään ja istukaa, hän sanoi rauhallisesti. — Tapani kertoi minulle pääpiirteet. Auto on yritetty pitää, aviomies lähti, anoppi mustamaalaa teitä sosiaalisessa mediassa, ja nyt mukaan on ilmestynyt luotto, jota te ette Marian mukaan ole ottanut. Käydään kaikki järjestyksessä. Milloin teille soitettiin niin sanotusta perinnästä?
Maria kertoi puhelusta yksityiskohtaisesti. Johanna teki muistiinpanoja lehtiöönsä ja nosti välillä katseensa varmistaakseen jonkin kohdan.
— Jäikö numero talteen? hän kysyi.
Maria avasi puheluhistorian ja saneli numeron.
Johanna näppäili sen omaan puhelimeensa ja painoi soittonappia. Muutaman hälytysäänen jälkeen mies vastasi.
— Haloo?
— Johanna Nieminen, Mariaa edustava asianajaja, hyvää päivää. Kenen kanssa puhun?
Linjan toisessa päässä kuului epämääräistä kahinaa. Kun mies vastasi uudelleen, hänen äänensä oli muuttunut selvästi epävarmemmaksi.
— Niin… mistähän asiasta te oikein soitatte?
— Luottosopimuksesta numero kolmesataa kaksikymmentäneljä kautta viisitoista. Pyydän ilmoittamaan organisaationne täydellisen nimen, virallisen osoitteen sekä luvan tai rekisteröinnin, jonka nojalla harjoitatte perintätoimintaa.
Puhelimeen laskeutui hiljaisuus. Sitten mies mutisi jotain niin epäselvää, ettei sanoista saanut selvää, ja katkaisi puhelun.
Johanna laski puhelimen pöydälle ja katsoi Mariaa tyynesti.
— Kyseessä eivät olleet oikeat perintätoimijat. Todennäköisesti joku tuttava, jonka anoppinne tai miehenne on pyytänyt soittamaan ja pelottelemaan teitä. Aito perintäyhtiö ilmoittaa nimensä, yrityksen tiedot ja kertoo yleensä myös puhelun tallentamisesta. Tuollainen reagointi kertoo paljon.
Maria päästi huomaamattaan helpottuneen huokauksen.
Johanna kohotti kuitenkin sormeaan.
— Mutta se ei vielä tarkoita, ettei luottoa olisi olemassa. Mikael ja Sari ovat voineet hakea lainaa jonkin rahoitusyhtiön tai pikaluottoja tarjoavan palvelun kautta käyttäen teidän henkilötietojanne tai henkilöllisyystodistuksen kopiota. Valitettavasti tällaisia tapauksia tapahtuu. Nyt tarkistamme asian kunnolla.
Hän veti näppäimistön lähemmäs ja alkoi kirjoittaa. Muutaman minuutin kuluttua hän käänsi näytön Marian suuntaan.
— Pyysin teidän kirjallisella suostumuksellanne luottotietoraportin. Katsokaa tätä. Teillä on tosiaan maksuhäiriömerkintöihin johtamassa oleva viivästys. Mutta se ei ole ainoa.
Maria kumartui lähemmäs näyttöä. Kun hän näki rivit, hänestä tuntui kuin lattia olisi hetkeksi kadonnut jalkojen alta.
Näytöllä oli kolme erillistä merkintää.
Ensimmäinen: kulutusluotto, tuhat satakaksikymmentä euroa, avattu viime vuoden huhtikuussa.
Toinen: pienlaina, neljäsataa euroa, otettu heinäkuussa.
Kolmas: luottokortti, jonka käyttöraja oli viisisataa euroa, aktivoitu syyskuussa.
— En minä ole ottanut näistä yhtäkään, Maria sanoi lähes äänettömästi. Sanat tulivat ulos vain huulten liikkeenä.
Tapani nojautui eteenpäin ja tuijotti näyttöä niin tiiviisti, että hänen katseensa tuntui porautuvan numeroiden läpi.
— Onko tämä kaikki Mikaelin tekosia?
— Ei mennä vielä johtopäätöksiin, Johanna sanoi ja nosti kätensä rauhoittavasti. — Ensin kerätään faktat. Mutta päivämäärien perusteella kaikki kolme sopimusta on tehty aikana, jolloin olitte jo naimisissa. Summista ja ajankohdista päätellen rahat eivät myöskään näytä menneen yhteisiin talousmenoihin. Maria, muistatteko, tekikö Mikael tai Sari viime vuoden aikana mitään isompia hankintoja?
Maria yritti ajatella. Ensin mieli tuntui tyhjältä, mutta sitten muisto iski kuin sähköisku.
— Huhtikuussa Mikael ja hänen äitinsä kävivät lomalla rannikolla. He sanoivat, että Sari oli säästänyt eläkkeestään. Heinäkuussa Mikael osti uuden kannettavan tietokoneen ja väitti saaneensa töistä bonuksen. Syyskuussa Sarille ilmestyi uusi pesukone. Hän vielä kehuskeli sillä naapureille.
Johanna kirjoitti jokaisen sanan ylös. Sitten hän nojautui tuolinsa selkänojaa vasten.
— Siinä meillä on mahdollinen motiivi. Rahat ovat menneet lomailuun, elektroniikkaan ja kodinkoneisiin. Velat taas on sälytetty teidän nimiinne. Muistatteko, missä henkilöllisyystodistuksenne tai passinne oli viime vuoden huhtikuussa?
Maria sulki silmänsä ja yritti palata siihen aikaan. Sitten hän muisti.
Mikael oli pyytänyt hänen henkilöllisyystodistustaan tai passiaan, koska tarvitsi kuulemma kopion johonkin työpaikan paperiin. Maria ei ollut kysellyt tarkemmin. Hän oli vain antanut asiakirjan, koska oli luottanut mieheensä.
— Se oli Mikaelilla, hän sanoi hiljaa. — Hän väitti, että työpaikalla tarvittiin puolison henkilötietoja vakuutusta varten.
Johanna nyökkäsi, aivan kuin vastaus olisi ollut juuri se, jota hän oli odottanut.
— Hyvin tyypillinen kuvio. Todennäköisesti sopimusten allekirjoitukset on väärennetty. Se voidaan selvittää käsialatutkimuksella. Jos näin on, Mikaelin ja mahdollisesti myös Sarin toiminta täyttää rikoslain mukaisen petoksen tunnusmerkistön.
Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus. Tapani rikkoi sen ensimmäisenä.
— Mitä tarvitaan, jotta asia saadaan liikkeelle?
— Rikosilmoitus poliisille, Johanna vastasi. — Lisäksi nostetaan kanne, jolla vaaditaan luottosopimusten toteamista pätemättömiksi. Samalla voidaan vaatia korvausta henkisestä kärsimyksestä sekä kaikkien kulujen korvaamista. Mutta ennen kuin etenemme, minun täytyy kysyä teiltä, Maria: oletteko valmis viemään tämän loppuun asti? Kun ilmoitus on tehty, paluuta entiseen ei ole. Heti kun Mikael ja Sari saavat tietää asiasta, he alkavat puolustautua. Ja hyvin todennäköisesti he iskevät takaisin vielä kovemmin.