— Tämä on vuokra-asunto, ja vuokran maksan minä, Laura sanoi terävästi. — Olen maksanut sitä jo kahdeksatta vuotta. Joten olkaa hyvät ja poistukaa. Molemmat. Minun täytyy saada olla yksin.
Riitta tempaisi turkkinsa käsivarrelleen ja sihisi mennessään jotain kiittämättömyydestä ja siitä, miten heidän kotiinsa oli muka lämmitetty käärme. Mikael seisoi keskellä huonetta neuvottomana. Hänen katseensa poukkoili äidistä vaimoon, eikä hän näyttänyt käsittävän, miten hiljaisesta, aina periksi antavasta Laurasta oli hetkessä tullut tuo vieras, suoraryhtinen ja järkkymätön nainen.
— Laura, rauhoitu nyt, hän yritti matalammalla äänellä. — Puhutaan huomenna. Kun kaikki ovat nukkuneet yön yli ja ajatukset ovat selvemmät…
— Huomenna, Laura nyökkäsi. — Juuri huomenna minä aloitankin.
He lähtivät. Riitta kopisteli korkojaan vihaisesti, Mikael taas kääntyi vielä portaikossa katsomaan taakseen, kuin olisi odottanut, että Laura muuttaisi mielensä viime hetkellä. Ovi painui kiinni. Laura nojasi siihen selällään ja jäi hetkeksi paikoilleen. Hän kuunteli omaa sydäntään, joka hakkasi rinnassa rajusti — ei pelosta, vaan jostakin kummallisesta, vapauttavasta riemusta.
Seuraavana aamuna hän ei perunut päätöstään. Hän heräsi aikaisin, pää selkeänä, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän tiesi täsmälleen, mitä tahtoi. Hän keräsi Mikaelin tavarat kahteen suureen kassiin ja nosti ne eteisen puolelle odottamaan. Sen jälkeen hän lähti tapaamaan lakimiestä saadakseen tietää, miten avioero laitettaisiin vireille.
Mikael soitti koko päivän. Ensin hänen äänensä oli vihainen, sitten sovitteleva ja lopulta melkein anova. Illalla hän tuli oven taakse, seisoi rappukäytävässä ja pyysi, ettei Laura tekisi hätiköityjä ratkaisuja. Hänen mukaansa äiti oli vain kiihtynyt, hän itsekin oli sanonut liikaa, kaikki pitäisi unohtaa. Eihän kukaan nyt rahan takia eronnut, sellainenhan oli aivan järjetöntä.
— Ei tässä ole kyse rahasta, Mikael, Laura vastasi oven läpi avaamatta. — Raha ei ole tämän asian ydin. Kyse on siitä, miten te molemmat katsoitte minua sillä hetkellä, kun minä ensimmäisen kerran ajattelin itseäni. Sitä minä en unohda.
Riittakaan ei antanut periksi. Hän soitteli, syytteli ja itki puhelimeen, että miniä hajotti perheen “jonkin onnettoman lomamatkan” vuoksi. Hän väitti Lauraa kylmäksi ja sydämettömäksi naiseksi, joka ei arvostanut sitä, miten hänet oli muka otettu perheeseen. Laura kuunteli hiljaa. Kun Riitta lopulta vaikeni hengittääkseen, Laura sanoi rauhallisesti hyvästit ja lopetti puhelun.
Ero eteni nopeasti. Heillä ei ollut lapsia, eikä yhteistä omaisuuttakaan juuri ollut. Mikael ei viimeiseen saakka uskonut, että Laura todella veisi asian loppuun. Hän oli liian tottunut siihen, että Laura myöntyisi, antaisi anteeksi ja nielisi kaiken. Mutta tällä kertaa Laura ei väistynyt.
Muutama kuukausi kului. Laura asui yhä samassa vuokra-asunnossa, nyt yksin. Yhden palkan varassa vuokran maksaminen osoittautui jopa helpommaksi kuin kokonaisen perheen kannattelu — etenkin kun siihen perheeseen oli kuulunut ylimääräisenä painona myös anoppi vaatimuksineen. Laura huomasi äkkiä, että rahaa riittikin. Ei ylenpalttisesti, mutta tarpeeksi. Hänelle itselleen, ja vielä säästöönkin. Aiemmin kaikki oli valunut pohjattomaan kaivoon, muiden ihmisten tarpeisiin.
Eräänä iltana Laura istui ikkunan ääressä kahvikuppi kädessään. Kuppi oli uusi ja kaunis, ostettu ilman erityistä syytä, vain siksi että se oli miellyttänyt häntä. Hän kuljetti kieltään parannettujen hampaidensa yli. Tapa oli jäänyt, pieni hiljainen nautinto, jonka hän salli itselleen. Yhtäkkiä hän purskahti nauruun — yksin, tyhjässä asunnossa, ilman mitään ulkoista syytä.
Häntä nauratti ajatus siitä, että tuo bonus oli lopulta ollut hänen elämänsä paras sijoitus. Noin kaksi tuhatta euroa. Hampaat, takki, puhelin. Mutta tärkeintä, mitä hän sillä rahalla oli saanut, ei löytynyt mistään hinnastosta eikä sitä voinut mitata euroissa. Hän oli ostanut itselleen totuuden. Hän oli viimein nähnyt, mikä hänen paikkansa oli ollut noiden ihmisten elämässä ja miten vähän hänen loputon kiltteytensä oli heille merkinnyt.
Kerran eräs työkaveri kysyi Lauralta, katuiko hän. Tuntuiko yksin oleminen raskaalta? Olisiko sovinto kuitenkin kannattanut, olihan kahdeksan vuotta pitkä aika.
— Tiedätkö, Laura vastasi hetken mietittyään, — silloin minä korjautin hampaani. Mutta samalla parani jotakin muutakin, sellaista mikä oli särkenyt paljon pidempään ja kovemmin. Se tapa elää niin kuin minua itseäni ei olisi olemassakaan. Niin kuin olisin kaikkia muita varten, ja itseäni varten vasta joskus myöhemmin, jos jotakin jää. Se “joskus” ei vain koskaan tullut. Nyt se tuli. Ja tiedätkö mitä? Minun on siinä hyvä olla.
Eikä Laura enää todella katunut. Hyväpohjaiset saappaat eivät päästäneet loskaa läpi. Hampaita ei särkenyt. Ja aamuisin, kun hän valmistautui töihin, hän katsoi peilistä naista, joka oli vihdoin lakannut olemasta kaikille muille helppo ja mukava — ja oli ensimmäistä kertaa vuosiin alkanut olla sitä itselleen.