– Joko entinen vaimoni muuttaa lasten kanssa tänne meidän luoksemme, tai sinä saat lähteä. Päätä itse, Mikael ilmoitti seisoessaan keskellä keittiötä, aivan kuin olisi unohtanut, että asunto oli minun.
Tuijotin häntä muutaman sekunnin sanattomana. En ollut varma, kuulinko oikein. Laskin sitten kupin varovasti pöydälle ja kysyin jäätävällä äänellä:
– Oletko sinä nyt tosissasi?
– Täysin tosissani, hän kohautti olkiaan. – Lauralla on vaikeaa. Hänellä on kaksi lasta eikä paikkaa, minne mennä. En voi jättää heitä pulaan.
– Ja ajattelitko ehkä keskustella tästä minun kanssani? Ääneni pysyi matalana, mutta siinä oli terästä.
– Luulin, että ymmärtäisit. Sinähän olet aina sanonut arvostavasi rehellisyyttä.
– Rehellisyys tarkoittaa sitä, että asioista puhutaan yhdessä. Ei sitä, että toinen asetetaan valmiin päätöksen eteen, sanoin ja nousin seisomaan. – Minullakin on ehtoni.
– Mitkä ehdot? hän kysyi otsa rypyssä.
– Joko pakkaat tavarasi ja lähdet itse, tai minä kannan ne ulos. Ilman huutoa ja draamaa.
Hän jäi katsomaan minua tyrmistyneenä.
⸻
1. luku: Oma linnoitukseni
Istuin pehmeällä lempisohvallani, sillä harmaalla, kangaspintaisella, johon olin vuosien aikana painanut oman rauhani. Yritin lukea, mutta katseeni karkasi jatkuvasti riveiltä. Ajatukset pyörivät päässäni levottomina kuin ikkunan takana syyssateessa kieppuvat lehdet.
Kissani Aino oli käpertynyt syliini ja kehräsi tasaisesti, aivan kuin olisi muistuttanut minua hiljaa: olet kotona. Tämä on sinun paikkasi. Älä anna kenenkään hajottaa sitä.
Asunnossa tuoksui vastakeitetty kahvi ja kaneli. Jokainen nurkka kantoi minun muistojani, minun valintojani, minun makuani. Silti tänne oli hiipinyt jokin vieras tahti. Karkea, kysymättä tuotu rytmi. Mikaelin rytmi.
Hän oli ilmestynyt elämääni kaksi vuotta aiemmin. Silloin hän tuntui pelastukselta: kohtelias, huomaavainen, hieman eksynyt. Otin hänet siipieni suojaan. Vähitellen hän muutti luokseni melkein huomaamatta. Ensin kylpyhuoneeseen ilmestyi hammasharja ja tuolille seuraavan päivän paita. Sitten tulivat laatikot, läppäri ja lopulta hänen arkensa. Minä luulin, että rakensimme jotakin yhdessä.
Nyt ymmärsin, että minä olin rakentanut kaiken. Hän oli vain asunut siinä.
⸻
2. luku: Kiehumispiste
Illalla menin keittiöön. Mikael istui pöydän ääressä ja tuijotti kannettavan näyttöä kuin muu maailma ei olisi ollut olemassa.
– Meidän täytyy puhua, aloitin.
Hän ei edes nostanut katsettaan.
– Taasko? Mehän puhuimme tästä jo.
– Emme, Mikael. Sinä puhuit ja minä kuuntelin. Nyt on minun vuoroni.
Hän huokaisi raskaasti, irrotti kätensä näppäimistöltä ja katsoi minuun.
– Sinä asut minun asunnossani. Minä maksan laskut, ruoat ja arjen menot. Se on minun osuuteni. Mikä on sinun osuutesi? Se, että olet näennäisesti paikalla ja autat entistä vaimoasi?
– En minä mikään vapaamatkustaja ole, hän keskeytti. – Minähän autan sinua. Sinä et vain huomaa sitä.
– Avuksi ei riitä se, että tiskaat kerran viikossa. Apu on kunnioitusta, osallistumista ja rehellisyyttä. Sinun puoleltasi olen saanut salaisia viestejä Lauralle, ivallisia heittoja ja jatkuvia moitteita. Olen kyllästynyt olemaan polttoaineena sinun draamallesi.
Hän ponnahti ylös niin äkkiä, että tuoli raapaisi lattiaa ja siirtyi taaksepäin.
– Eli sinä heität minut ulos?
– En. Minä vain lakkaan uhraamasta itseäni ihmisen vuoksi, joka ei kunnioita minua. Päätä, mitä haluat, mutta älä tee sitä minun kustannuksellani.
⸻
3. luku: Seuraukset
Seuraavana aamuna hän lähti töihin eikä palannut yöksi kotiin.
En itkenyt. Keitin vain tavallista vahvempaa kahvia, avasin ikkunat ja aloitin perusteellisen siivouksen. Ensin tyhjensin hänen laatikkonsa kylpyhuoneessa, sitten siirryin vaatekaapille ja raivasin hänen hyllynsä, ennen kuin jatkoin muihin huoneisiin.