Vastaan tuijotti joku muu kuin se nuutunut, harmaaksi käynyt ja uupunut nainen, joksi hän oli vuosien aikana itsensä tottunut näkemään. Peilissä oli raikkaampi, nuorekkaampi ihminen, jolla oli yhä yllättävän hyvä vartalo ja katseessa eloa.
Kotiin Laura palasi ostoskassit käsissään, ja hänen sisällään oli kummallinen keveys. Ei pienintäkään syyllisyyden pistosta. Hän oli ansainnut nuo rahat itse: omalla työllään, selkänahastaan repien, valvoen öitä raporttien ja määräaikojen äärellä. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen hän oli käyttänyt rahaa siihen ihmiseen, joka oli aina jäänyt jonon viimeiseksi — itseensä.
Jos hän olisi tiennyt, millainen myrsky iltaan mennessä nousisi, ilo olisi ehkä himmennyt jo eteisessä.
Mikael ei ollut kotona. Hän oli lähtenyt äitinsä luo korjaamaan sitä samaa kesämökin kattoa, josta oli puhuttu jo viikkoja. Laura levitti uudet tavaransa esille, ripusti takin henkarille ja katseli saappaita melkein hellästi. Silloin ovikello soi.
Kynnyksellä seisoi Riitta, hänen anoppinsa: arvokkaan näköinen, turkki yllään, huulet tiukaksi viivaksi puristettuina ja katse terävänä kuin neula. Laura päästi hänet sisään, vaikka yllättyikin. Yleensä Riitta ilmoitti tulostaan etukäteen.
— Päivää, Riitta. Tule sisään. Keitänkö teetä?
— Tee saa odottaa, Riitta vastasi ja asteli olohuoneeseen kuin olisi tullut omaan kotiinsa. Hän silmäili ympärilleen arvioivasti. — Minulla on sinulle asiaa, Laura. Tärkeää asiaa.
— Onko jotain sattunut?
Riitta asettui nojatuoliin ja kohensi turkkiaan olkapäiltä.
— On sattunut hyvää, hän ilmoitti hymyillen tavalla, joka ei luvannut mitään hyvää. — Löysin sopivan kylpyläjakson. Sellaisen terveyshoitoihin, kolmeksi viikoksi. Lääkärikin on jo kauan sanonut, että minun pitäisi pitää itsestäni huolta. Hyvä paikka, täysihoito ja hoidot mukana. Hinta on tuhatkahdeksansataa euroa.
Laura istahti hitaasti häntä vastapäätä.
— Niin minä sitten ajattelin, Riitta jatkoi, — että Mikael mainitsi sinulle olevan tulossa iso bonus. Olet kai jo saanut sen? Sinä voit siis auttaa minua sen jakson kanssa. Perhettähän tässä ollaan. Minä kasvatin Mikaelin, ja nyt sinä hyvänä miniänä osoitat vähän kunnioitusta hänen äidilleen.
Laura ei sanonut heti mitään. Kun vastausta ei kuulunut, Riitan katse osui yhtäkkiä tuolin selkänojalle laskettuun uuteen takkiin. Hänen silmänsä kapenivat. Hän nousi, meni lähemmäs ja hipaisi kangasta sormillaan.
— Mikä tämä on? Uusiko? hänen äänensä viileni. — Entä tuo? hän nyökkäsi puhelinlaatikkoa kohti. — Vaihdoitko sinä puhelimenkin?
— Vaihdoin, Laura vastasi rauhallisesti. — Ja kävin hammaslääkärissä. Se olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.
Riitta suoristautui. Hänen kasvoilleen nousi laikkuja.
— Hetkinen nyt. Sinä siis sait sen bonuksen jo?
— Sain.
— Ja käytit sen kaiken… itseesi? Riitta lähes haukkoi henkeään. — Noihin riepuinko? Hampaisiin? Entä miehesi äiti? Entä minun kylpyläni?
— Riitta, Laura sanoi ja pakotti äänensä pysymään tasaisena, — se oli minun bonukseni. Minä ansaitsin sen itse. Yksitoista kuukautta lähes ilman vapaapäiviä. Käytin sen asioihin, joita olen tarvinnut jo pitkään. En ole kahdeksaan vuoteen laittanut itseeni juuri mitään.
— Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? anoppi korotti ääntään. — Minä tulen pyytämään apua asiallisesti, ihmisten tavalla, ja sinä alat puhua jostain “minun bonuksestani”! Itsekäs sinä olet. Minä luulin, että sinä arvostat perhettä, mutta sinä vain tuhlaat takkeihin ja kenkiin sen sijaan, että auttaisit miehesi äitiä!
Laura tunsi kuumuuden nousevan kasvoilleen. Se paljasti kaiken sen, mitä hän yritti viimeiseen asti pitää sisällään. Silti hän ei huutanut.
— Miksi te olette päättäneet, että minun pitäisi antaa omat rahani teidän kylpylämatkaanne varten? Pitäisikö minun taas luopua jostain, mitä tarvitsen, jotta te saisitte kolme viikkoa hoitoja ja lepoa? Minä en ole hoitanut hampaitani kahteen vuoteen. Kahteen vuoteen, Riitta. Olen turruttanut kipua särkylääkkeillä, koska aina oli jokin muu meno, jokin muu kiire, jokin muu tarve.
— Voi nyt, hampaat! Riitta huitaisi kädellään vähättelevästi. — Olisit kestänyt! Äiti on tärkeämpi kuin sinun hampaasi. Nuo rahat kuuluvat perheelle, ne ovat yhteisiä, ja sinä vain pistit ne omaan taskuusi!
— Yhteisiä? Laura nousi seisomaan. — Mistä lähtien minun henkilökohtainen bonukseni on ollut yhteistä rahaa? Olisiko minun pitänyt kaataa se johonkin yhteiseen pottiin, jotta te voisitte ammentaa sieltä itsellenne kylpylärahat?
— Totta kai! Riitta puuskahti niin kiivaasti, että pudotti turkin hartioiltaan. — Kun tulit tähän perheeseen, kaikki muuttui yhteiseksi! Mutta sinulla ei näköjään ole häivääkään omaatuntoa. Mikael saa kuulla tästä. Kun hän tulee, hän kyllä opettaa sinulle, miten hänen äidilleen puhutaan!
Silloin Riitta räjähti kunnolla.