Kaksituhatta euroa.
Laura tuijotti pankilta tullutta ilmoitusta ja luki summan kolmeen kertaan, ennen kuin uskoi näkevänsä oikein. Vuoden tulospalkkio — juuri siitä hankkeesta, jonka parissa hän oli istunut lähes yksitoista kuukautta, usein viikonloputkin töissä. Numero hohti hänen vanhan puhelimensa säröilleessä näytössä. Halkeama kulki täsmälleen summan poikki ja jakoi nollat kahtia.
Laura istui työpaikan ruokalan nurkkapöydässä, puristi kädessään jo jäähtynyttä teekuppia eikä tiennyt, miten suhtautua siihen, mitä tunsi. Viidentoista vuoden aikana rakennusliikkeen talousasiantuntijana hän oli saanut bonuksia ennenkin, mutta ei koskaan tällaista. Ei kerralla näin suurta summaa, ei sellaista, joka tuntui pieneltä omaisuudelta.
Omituisinta oli se, ettei hänen ensimmäinen ajatuksensa ollut: ostan vihdoin jotakin itselleni. Ei. Päähän nousi heti vanha, vuosien aikana selkäytimeen hakattu laskelma: rahat pitää laittaa sivuun, koskaan ei tiedä mitä sattuu, Mikaelin auton vakuutus erääntyy talvella, Riitan mökin katto vuotaa, siinäkin pitäisi auttaa.
Kun Laura huomasi ajattelevansa niin, häntä alkoi äkkiä suututtaa. Ei kukaan muu — vaan hän itse.
Sillä niin kauan kuin hän muisti olleensa tässä avioliitossa, hänen ansaitsemansa rahat olivat aina valuneet jonnekin muualle. Eivät koskaan häneen. Ne menivät perheeseen, miehen sukulaisiin, loputtomiin selityksiin siitä, että “meillä on nyt tärkeämpi tarve”. Kahdeksan vuotta naimisissa, eikä hän ollut sinä aikana ostanut itselleen kunnolla yhtäkään asiaa. Talvisaappaita hän käytti jo kolmatta kautta, vaikka pohjat olivat niin huonossa kunnossa, että niillä olisi pian voinut kauhoa puuroa. Hampaista hän ei olisi halunnut ajatella lainkaan: oikealta puolelta oli särkenyt jo pitkään, mutta hän oli tukahduttanut kivun tableteilla ja siirtänyt hoitoa aina eteenpäin. Milloin anopilla oli syntymäpäivä, milloin Mikael tarvitsi kalastusvarusteita, milloin miehen siskolla oli remontti kesken.
Laura joi kylmän teen loppuun.
Ja teki päätöksen.
Sinä iltana hän ei kotona maininnut bonuksesta sanaakaan. Se yllätti hänet itsensäkin. Ennen hän olisi rientänyt kertomaan ilouutisen heti ovesta päästyään, ja saman tien olisi alkanut pyöritys: mihin rahat laitetaan, kenelle annetaan, mitä niillä maksetaan. Nyt jokin hänen sisällään kuiskasi toisin. Ole hiljaa. Tämä kuuluu sinulle.
Mikael söi illallista television edessä eikä irrottanut katsettaan ruudusta.
— Miksi sinä olet tänään noin hiljainen? hän murahti kääntymättä.
— Väsyttää, Laura vastasi lyhyesti.
Sitten hän meni keittiöön pesemään astiat.
Hän seisoi tiskialtaan ääressä ja katseli, miten vesi vei vaahdon mukanaan viemäriin. Samalla ajatukset kiersivät samaa kehää. Mikael työskenteli työnjohtajana ja sai ihan kelvollista palkkaa, mutta hänen rahansa tuntuivat katoavan jäljettömiin: milloin autoon, milloin talliin, milloin iltoihin kavereiden kanssa. Kodin ruokaostokset, laskut, lääkkeet Riitalle ja kaikki arkinen pyörittäminen jäivät Lauran palkasta maksettaviksi. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut edes huomaavan sitä. Hänen osuutensa otettiin itsestäänselvyytenä, kuin ilma, jota hengitetään.
Seuraavana päivänä oli lauantai. Laura nousi aikaisin, pukeutui hiljaa ja livahti ulos asunnosta sillä aikaa, kun Mikael vielä nukkui.
Ensimmäisenä hän meni hammaslääkäriin. Juuri siihen yksityiseen klinikkaan, jonka ikkunoista hän oli kahden vuoden ajan vilkaissut ohikulkiessaan ja kääntänyt sitten katseensa nopeasti pois. Hammaslääkäri tutki röntgenkuvan ja pudisti päätään.
— Kyllä tämä on päässyt pahaksi. Tässä riittää hoidettavaa pitkäksi aikaa. Miksi odotitte näin kauan?
— No kun aina jotenkin… Laura aloitti, mutta jätti lauseen kesken. — Hoitakaa. Kaikki, mikä täytyy. Tehkää mitä tarvitaan.
Hän istui hoitotuolissa puoli päivää. Kahden päivän kuluttua hän palasi uudelleen. Ja sen jälkeen vielä kerran. Hampaisiin kului melkein puolet koko tulospalkkiosta, mutta Laura ei epäröinyt hetkeäkään. Joka kerta klinikalta lähtiessään hän kuljetti kieltään sileiden, paikattujen hampaiden yli ja tunsi jotakin uutta ja outoa: aivan kuin hän olisi saanut takaisin palan itsestään, joka oli riistetty häneltä kauan sitten.
Seuraavaksi vuorossa oli puhelin. Laura astui elektroniikkaliikkeeseen, ja noin parikymppinen myyjä vilkaisi hänen haljennutta laitettaan. Nuorukainen yskähti kohteliaasti.
— Tällä taitaa olla ikää jo kuutisen vuotta?
— Seitsemän, Laura sanoi ja hymyili. — Näyttäkää minulle uusi. Sellainen kunnollinen.
Hän osti sen. Ei kaikkein kalleinta mallia, mutta hyvän. Kun sileä pakkaus lepäsi hänen käsissään, olo oli melkein kuin rikollisella. Niin vieraalta tuntui käyttää rahaa itseensä.
Sen jälkeen tulivat vaatteet. Takki, jota hän oli katsellut jo syksyllä mutta jonka ohi hän oli silloin kävellyt. Saappaat — oikeat nahkasaappaat, kunnollisilla pohjilla. Pari neuletta, farkut ja alusvaatteita. Laura sovitteli niitä pukukopissa, kääntyi peilin edessä puolelta toiselle ja huomasi, ettei ollut vähällä tunnistaa itseään.