riippumatta siitä, kumman nimi papereissa näkyi ja millaisiin olosuhteisiin myöhemmin vedottaisiin. Riitta selitti, että erossa omaisuus jaettaisiin pääsääntöisesti tasan, ellei lapsen etu tai jokin muu painava seikka muuttaisi asetelmaa. Jos Mikael yrittäisi myydä asunnon tai lahjoittaa sen eteenpäin, siihen tarvittaisiin minun virallinen suostumukseni. Ilman sitä kauppa olisi mahdollista riitauttaa. Silti Riitta painotti, ettei pelkkään jälkikäteiseen riitauttamiseen kannattanut luottaa.
— Tee varmuuden vuoksi ilmoitus, ettei asuntoon liittyviä rekisteröintitoimia saa tehdä ilman sinun henkilökohtaista läsnäoloasi, hän neuvoi. — Sen voi hoitaa Maanmittauslaitoksen tai viranomaisasioinnin kautta. Se ei maksa mitään. Kyse ei ole mistään suuresta operaatiosta, vaan tavallisesta hakemuksesta.
Auto oli Mikaelin nimissä, mutta ostettu avioliiton aikana. Siksi sekin kuului yhteiseen omaisuuteen. Auton kanssa tilanne oli kuitenkin hankalampi: sen myymiseen ei yleensä tarvita puolison lupaa samalla tavalla kuin asunnon kohdalla, vaikka kaupan voisi jälkeenpäin kyseenalaistaa. Riitta käski kirjata talteen kaiken mahdollisen: merkin, mallin, vuosimallin, mittarilukeman ja arvioidun hinnan.
Kesämökki taas oli Eevan omaisuutta. Siihen minulla ei ollut oikeutta eikä velvollisuutta. Se ei siis kuulunut tähän sotkuun.
Elatusmaksuista Riitta sanoi, että jos päätyisimme avioeroon, yhden lapsen kohdalla lähtökohtana olisi usein noin neljäsosa virallisista tuloista, ellei oikeus tai erillinen sopimus määräisi muuta. Mikaelin ilmoitettu palkka oli 1 200 euroa kuukaudessa. Mutta Sofialle menneet siirrot eivät olleet lähteneet palkkatililtä, vaan toiselta tililtä. Se tarkoitti, että hänellä oli joko säästöjä tai jotakin muuta rahaa, josta minä en ollut tiennyt mitään.
Kirjasin kaiken puhelimeni muistiinpanoihin.
Viidentenä päivänä menin tekemään hakemuksen. En ollut koskaan kuvitellut seisovani viraston jonossa passi kädessäni ja jakavani samalla mielessäni elämääni kahteen osaan: aikaan ennen tätä ja aikaan tämän jälkeen. Kaikki ympärillä oli arkista. Numerolaput, odottavat ihmiset, tiskin takana istuva virkailija. Nuori nainen otti paperini vastaan, tarkisti henkilötietoni ja kertoi, että merkintä tulisi voimaan muutaman arkipäivän kuluessa. Allekirjoitin lomakkeen ja astuin ulos.
Kuudentena päivänä puhuin Mikaelin kanssa.
Aino oli ystävänsä syntymäpäivillä. Mikael tuli töistä kotiin, vaihtoi vaatteet ja istuutui pöydän ääreen syömään. Nostin hänen eteensä lautasen lihapataa ja istuin vastapäätä.
— Mikael, kuka Sofia Korhonen on?
Hän ei lopettanut pureskelua heti. Ensin hän nieli suunsa tyhjäksi. Sitten hän laski haarukan lautasen reunalle.
— Mistä sinä tiedät?
Ei: kuka Sofia. Ei: mistä sinä puhut. Vaan: mistä sinä tiedät.
— Minua kiinnostaa enemmän toinen asia, sanoin rauhallisesti. — Sinä annoit hänelle minun tulotodistukseni. Hän haki lainaa minun tiedoillani. Se on petoksen yritys. Ymmärrätkö sinä sen?
Mikaelin kasvot valahtivat kalpeiksi. Ei teatraalisesti, ei niin kuin elokuvissa, vaan sillä tavalla kuin ihminen kalpenee, kun hän tajuaa, ettei keskustelu koskekaan enää tunteita.
— Anna, asia ei ole niin kuin luulet. Hän ei tarkoittanut…
— Minua ei kiinnosta, mitä hän tarkoitti. Minua kiinnostaa se, mitä sinä teit. Otit minun asiakirjani. Annoit ne vieraalle ihmiselle. Se ihminen teki lainahakemuksen minun nimissäni. Ja sinä olet siirtänyt hänelle rahaa joka kuukausi. Suunnilleen saman verran kuin olet antanut meille kotiin. Tämä ei ole vain uskottomuutta, Mikael. Tai oikeammin, se ei ole pelkästään sitä. Tämä on pahempaa.
Hän vaikeni. Hetken kuluttua hän sanoi:
— Lainaa ei edes myönnetty. Eihän mitään tapahtunut.
— Tapahtui. Minun henkilötietoni päätyivät jonkun toisen käsiin. Hakemus jäi luottotietoihini. Ja jos laina olisi hyväksytty, velka olisi ollut minun nimissäni. Ymmärrätkö sinä edes sitä?
Hän ymmärsi. Näin sen hänen katseestaan.
— En minä ajatellut, että siitä tulisi tällaista, hän sanoi hiljaa. — Hän sanoi tarvitsevansa apua vain hetkeksi. Että se olisi vain väliaikainen järjestely.
Nousin pöydästä.
— Mikael, minä en ala huutaa. En paisko astioita seinään enkä esitä kohtausta. Kerron sinulle vain, mitä seuraavaksi tapahtuu. Huomenna tulet kanssani juristin luo. Käymme siellä läpi kaiken: asunnon, auton, rahat ja Ainon asiat. Jos et tule, teen poliisille ilmoituksen petoksen yrityksestä. Minulla on pankin tuloste, puhelinnumero ja kuvakaappaukset tilisiirroista. Tämä ei ole kiristystä eikä hysteriaa. Kerron vain, miten aion toimia.
Mikael ei väittänyt vastaan.
Seuraavana päivänä menimme yhdessä Riitan toimistolle. Mikael istui tuolin reunalla ja tuijotti lattiaa, kun Riitta levitti paperit eteensä.
Riitta ei pitänyt saarnoja. Hän kysyi kysymyksiä.
— Mikael, miltä tililtä nämä siirrot tähän numeroon on tehty?
— Säästötililtä.
— Onko tili sinun nimissäsi?
— On.
— Tiesikö Anna siitä?
— Ei.
— Paljonko siellä on nyt rahaa?
Mikael oli hetken hiljaa.
— Noin 1 200 euroa.
— Entä paljonko siellä oli ennen?
Tällä kertaa hiljaisuus venyi pidemmäksi.
— Noin 4 000 euroa.
Neljä tuhatta euroa. Säästötili, josta en ollut tiennyt mitään. Rahaa, jota hän oli säästänyt — tai jota me olimme säästäneet — ja joka oli valunut Jokikadulle.
Riitta kääntyi minua kohti.
— Anna, haluatko sinä erota?
Katsoin Mikaelia. Kolmetoista vuotta. Aino. Koti. Kaikki se, mitä olin luullut meidän rakentaneen yhdessä.
— Haluan ensin nähdä kaiken selvästi, vastasin. — Kaikki tilit. Kaikki siirrot. Kaikki velat ja sitoumukset. Sen jälkeen päätän.
Riitta nyökkäsi.
— Siinä tapauksessa aloitamme kirjallisesta sopimuksesta ja täydellisestä selvityksestä, hän sanoi ja otti esiin uuden lomakenipun. Sitten hän kääntyi Mikaelin puoleen.