Päädyin siihen kampaamoon aivan sattumalta. Oma luottokampaajani oli lähtenyt lomalle, ja tyvikasvu oli jo niin näkyvä, etten yksinkertaisesti pystynyt odottamaan kahta viikkoa lisää. Ystäväni lähetti minulle numeron ja kirjoitti perään:
— Mene Helenalle. Ei ole kallis, ja tekee työnsä hyvin.
Helena osoittautui noin nelikymppiseksi, puheliaaksi naiseksi, jolla oli nopeat kädet ja tapana kommentoida lähes kaikkea, mitä ympärillä tapahtui. Kun hän sekoitti väriä kulhossa, minä selailin puhelintani ja kuuntelin häntä vain puolella korvalla. Tavallista kampaamopuhetta: kuka oli värjännyt hiuksensa pieleen, kuka oli pitänyt väriä liian kauan, kuka haaveili vaaleasta, vaikka kastanjanruskea sopisi paremmin.
Sitten Helena sanoi yhtäkkiä:
— Niin, itse asiassa eräs vakioasiakkaani pyysi kerran juuri tällaista sävyä. Korhonen. Kaunis nainen, todella huoliteltu. Hänestä näkee, että hän pitää itsestään huolta.
Korhonen oli mieheni sukunimi. Ja avioliiton myötä myös minun.
En hätkähtänyt. Ainakaan en usko, että kasvoiltani näkyi mitään. Lopetin vain uutisvirran selaamisen ja nostin katseeni peilissä Helenaan.
— Korhonenko? kysyin niin tyynesti kuin pystyin.
— Kyllä. Sofia Korhonen. Tunnetteko te toisenne?
Sofia. Ei Anna. Siis ei minä.
Minun nimeni on Anna Korhonen. Mieheni on Mikael Korhonen. Meidän suvussamme ei ole ketään Sofiaa. Ei siskoa, ei serkkutätiä, ei edes työtoveria sillä sukunimellä. Korhonen ei tietenkään ole Suomen harvinaisin nimi, mutta meidän lähipiirissämme se ei silti ollut sattumanvarainen yksityiskohta.
— En tunne, sanoin. — Sukunimi vain kuulosti tutulta. Onko hän käynyt sinulla kauan?
Kuten puheliaille kampaajille usein käy, Helena alkoi muistella ääneen. Hän kertoi, että Sofia oli käynyt hänen luonaan jo pitkään, melkein kaksi vuotta. Joskus hän tuli ennen viikonloppua pelkkään kampaukseen. Ohimennen hän oli joskus maininnut Rantakadun ja kylpyläkortin, jonka mies oli antanut lahjaksi.
Rantakadulla. Mikaelin ja minun kotimme oli Koivukadulla.
Istuin tuolissa vielä neljäkymmentä minuuttia. Helena värjäsi tyvikasvuani, ja minä tuijotin itseäni peilistä ajattelematta hiuksiani lainkaan.
Kaksi vuotta. Jos Sofia Korhonen oli kulkenut täällä jo kahden vuoden ajan, hän ei ollut kantanut tuota sukunimeä aivan hiljattain. Hän käytti minun mieheni sukunimeä.
Kun Helena sai työnsä valmiiksi, maksoin, jätin tipin ja astuin ulos. Oli lokakuu, ilma oli viileä ja kostea. Istahdin apteekin edessä olevalle penkille ja soitin. En miehelleni.
Soitin Lauralle.
Laura työskenteli taloushallinnossa ja tiesi aina, keneltä tällaisissa asioissa kannatti kysyä neuvoa.
— Laura, tarvitsen juristin, sanoin heti. — En avioeroa varten. Ainakaan vielä. Haluan vain puhua jonkun kanssa.
Laura ei alkanut udella. Kolmen minuutin kuluttua hän lähetti minulle numeron.
En mennyt heti kotiin. Poikkesin kahvilaan, tilasin teetä ja avasin puhelimen. Aloin käydä mielessäni läpi, mitä voisin tarkistaa ilman riitaa ja ilman, että Mikael saisi tietää. Ensimmäiseksi kirjauduin Suomi.fi-palveluihin ja etsin reittejä viranomaisrekistereihin.
Asuntomme oli ostettu avioliiton aikana, mutta se oli merkitty Mikaelin nimiin. Asuntolaina oli maksettu pois kaksi vuotta aiemmin, ja minä olin ollut mukana lainassa yhteisvastuullisena velallisena. Lainan päättymisen jälkeen emme olleet tehneet mitään: emme jakaneet omistusosuuksia, emme laatineet lisäsopimuksia. Papereissa asunto oli hänen. Käytännössä se oli meidän yhteinen kotimme ja avioliiton aikana hankittua omaisuutta. Silti tiesin, kuinka helposti tuo “meidän” voi muuttua jonkun muun eduksi, jos asioita ei seuraa.
Auto oli Mikaelin nimissä. Kesämökki taas kuului hänen äidilleen, Eevalle. Minulla oli oma palkkatilini ja hänellä omansa. Yhteistä tiliä meillä ei ollut. Mikael siirsi minulle joka kuukausi saman summan ruokaan ja kodin menoihin. Muita hänen kulujaan en valvonut. En ollut koskaan pyytänyt tiliotteita nähtäväkseni. Olin luottanut häneen.
Sillä hetkellä sana “luottanut” kuulosti päässäni oudolta, aivan kuin se olisi kuulunut jonkun toisen elämään.
Seuraavana päivänä soitin juristille. Nainen, Riitta, kuunteli minua keskeyttämättä kertaakaan. Sen jälkeen hän esitti kolme kysymystä, joita en olisi itse tullut edes ajatelleeksi.
— Anna, onko teillä lapsia?
— Tytär. Aino. Hän on yksitoista.
— Asunto on avioliiton aikana hankittu, laina maksettu pois, mutta omistusosuuksia ei ole erikseen määritelty?
— Kyllä.
— Tiedättekö, onko miehenne viimeisen vuoden aikana tehnyt valtakirjoja, ottanut lainoja tai ryhtynyt takaajaksi? Onko ollut suuria tilisiirtoja?
En tiennyt. En tiennyt hänen raha-asioistaan oikeastaan mitään muuta kuin sen summan, jonka hän siirsi minulle kuukausittain. Eikä se summa ollut muuttunut neljään vuoteen kertaakaan.
Riitta neuvoi minua tekemään kolme asiaa.
Ensimmäiseksi minun piti tilata ajantasainen ote asunnon lainhuudoista ja mahdollisista kiinnityksistä. Ihan vain varmistaakseni, että asunto oli edelleen siellä missä pitikin, eikä siihen kohdistunut uusia rasitteita. Sen pystyi hoitamaan Maanmittauslaitoksen palvelun kautta tai asiointipisteessä.
Toiseksi minun tuli tarkistaa, näkyikö omissa luottotiedoissani lainoja, takauksia tai muita vastuita, joista en ollut tietoinen.
Kolmanneksi hän kielsi tekemästä mitään äkkipikaista. Ei huutamista. Ei syytöksiä. Ei tavaroiden pakkaamista. Niin kauan kuin minulla ei ollut faktoja, minulla oli vain sukunimi, jonka kampaaja oli maininnut. Se ei ollut todiste. Se oli merkki.
Minä tottelin.
Tilasin rekisteriotteen samana päivänä. Luottotietoraportin pyysin sähköisesti viranomaispalvelun kautta. Molemmat vastaukset tulivat vuorokauden sisällä.
Asunto oli tallella. Uusia rasitteita ei ollut. Ei lahjoituksia, ei kauppoja, ei panttauksia. Hengähdin helpotuksesta. Mutta vain hetkeksi.
Sillä omasta luottotietohistoriastani löytyi kysely. Eräs pankki oli tarkistanut tietoni neljä kuukautta aikaisemmin. Minä en ollut asioinut kyseisessä pankissa.
Riitta selitti, ettei tällainen kysely välttämättä merkitse aina sitä, miltä se ensisilmäyksellä näyttää.