Ei edes muodollista kysymystä siitä, mitä hänen pojalleen kuului. Ei pyyntöä lähettää terveisiä, ei kömpelöä lupausta auttaa lasta jotenkin muuten. Pelkkä: allekirjoittakoon. Aivan kuin Eero olisi ollut sopimuspaperin kohta, jonka yli saattoi vetää viivan.
Silloin eteisestä kuului askelia. Keveitä, paljaita jalkoja muovimattoa vasten.
Eero seisoi keittiön oviaukossa. Hänellä oli rakettikuvioinen pyjama, hiukset pystyssä tyynyn jäljiltä ja silmät vielä unesta sameina. Hän tuijotti Sofian kädessä olevaa puhelinta, josta Mikaelin ääni oli hetki sitten kuulunut.
— Äiti, soittaako isi?
Sofia kääntyi ympäri ja vaikeni. Hänen kasvoillaan vilahti jokin ilme, ei ehkä häpeä, vaan pikemminkin hätäännys. Lapsi oli hänelle yllätys. Hän oli tullut entisen vaimon luo, ei äidin.
Laskin mukin pöydälle, menin Eeron luo ja kyykistyin hänen tasolleen.
— Ei se ole isi, kulta. Täti tuli puhumaan aikuisten asioista. Mene sinä takaisin omaan huoneeseen, minä tulen ihan kohta, sopiiko?
Eero katsoi Sofiaa, sitten puhelinta ja lopulta minua. Hän nyökkäsi pienesti ja tassutteli pois. Kuulin, miten peitto kahisi ja miten lastenohjelma käynnistyi uudelleen.
Suljin hänen huoneensa oven varovasti ja jäin hetkeksi seisomaan käytävään. Painoin otsani ovenkarmia vasten. Sitten vedin ilmaa keuhkoihini ja palasin keittiöön. Sisälläni jokin oli mennyt tiukalle solmuun. Oma poikani oli kuullut isänsä sanovan, että hän oli kyllästynyt näihin ämmien riitoihin. Seitsemänvuotias. Hän ymmärsi jo liikaa. Ehkä ei kaikkia sanoja, mutta sävyn varmasti.
Sofia laski puhelimen pöydälle näyttö alaspäin. Mikael oli jo katkaissut puhelun; hän oli ilmeisesti sanonut kaiken, mitä hänellä oli sanottavana. Keittiöön laskeutui hiljaisuus. Seinäkello naksutti, hana tiputti altaaseen harvakseltaan, ja yläkerran naapurista kantautui vaimeaa musiikkia. Seisoin oven vieressä ja mietin, oliko Sofia vihdoin tajunnut, ettei Mikaelista olisi hänelle tueksi. Vai uskoiko hän yhä siihen tarinaan, että mies muka repi itseään joka suuntaan.
Sitten Sofia teki jotakin, mitä en osannut odottaa. Hän vaihtoi äänensävyä kokonaan.
— Kuule, hän sanoi pehmeästi, melkein myötätuntoisesti. — Minä näen, ettei sinulla ole helppoa. Yksin lapsen kanssa, työt ja kaikki. Ymmärrän sen. Puhutaan nyt naiselta naiselle: mihin sinä tarvitset oikeuksia, ulosottoa ja hermojen menettämistä? Allekirjoita paperi, niin tämä loppuu tähän. Voidaanhan me auttaa muutenkin. Ostaa Eerolle lahjoja, vaatteita, mitä nyt tarvitsee. Ihmisiksi, ilman papereita ja viranomaisia.
Katsoin häntä pitkään. Ja yhden ainoan sekunnin ajan mieleeni hiipi ajatus: entä jos hän oli oikeassa? Entä jos olisi helpompaa? Allekirjoittaisin vain, en soittaisi enää, en laskisi, en odottaisi joka kuukauden ensimmäisenä päivänä tilisiirtoa, jota ei kuitenkaan tulisi. Pyyhkisin Mikaelin pois rahallisesta arjestani samalla tavalla kuin olin jo pyyhkinyt hänet pois elämästäni.
Ehkä se tosiaan olisi yksinkertaisempaa.
Mutta Sofia ei malttanut lopettaa ajoissa. Hänen oli pakko lisätä vielä jotakin.
— Koska tiedäthän, hän kumartui pöydän yli minua kohti, ja hänen hajuvesensä muuttui yhtäkkiä tukahduttavaksi. — Mikael voi myös irtisanoutua. Paperilla. Hän voi saada palkkansa käteisenä, etkä sinä näe siitä enää senttiäkään. Me kyllä pärjäämme. Mutta sinä lapsen kanssa…
Hän jätti lauseen kesken. Ei sitä tarvinnut päättää.
Se ei ollut enää pyyntö. Se oli uhkaus. Suora, selkeä uhkaus minun keittiössäni, kameran kuvatessa kaiken.
Katsoin häntä silmiin. Rauhallisesti. Ilman raivoa, ilman pelkoa. Työnsin hiussuortuvan korvan taakse ja sanoin:
— Te sanoitte juuri, toimivan tallennuksen aikana, että teidän miehenne on valmis irtisanoutumaan työstään välttääkseen elatusmaksujen maksamisen omalle lapselleen. Ja että te molemmat tiedätte siitä. Kiitos. Tästä voi olla minulle hyötyä.
Sofia jähmettyi. Hänen kätensä, jonka kynnet oli lakattu viininpunaisiksi, pysähtyi pöydälle kuin se olisi lakannut kuulumasta hänelle.
— Mikä tallennus?
Nyökkäsin hyllyn suuntaan. Puhelin seisoi siinä suorassa, näyttö valaistuna.
Sofia käänsi päätään. Hän näki sen. Ja hänen kasvoiltaan katosi väri.
Minä asetin käteni asiakirjakansion päälle.
Avasin kansion rauhallisesti. Samalla tavalla kuin avaan työssäni paperit tavarantoimittajan edessä, kun tämä yrittää hivuttaa hintaa ylöspäin. Ei kiirettä, ei turhia liikkeitä. Jokainen sivu oli omalla paikallaan.
— Tässä, sanoin ja käänsin ensimmäisen arkin Sofiaa kohti. — Tämä on maksurekisteri. Kaksikymmentäneljä kuukautta. Vihreällä on merkitty ne suoritukset, jotka ovat tulleet. Punaisella ne, joita ei ole maksettu. Näettekö? Kolmetoista punaista riviä. Kolmetoista kuukautta ilman elatusmaksuja.
Sofia tuijotti paperia. Hänen kyntensä eivät enää naputtaneet pöytää vasten. Kädet lepäsivät paikallaan.
— Seuraava sivu, sanoin ja käänsin arkin. — Tässä on velkalaskelma. Käräjäoikeuden määräyksen mukaan elatusapu on 154 euroa kuukaudessa, eli neljännes hänen palkastaan. Kolmetoista maksamatonta kuukautta. Siitä on vähennetty kaksi yksittäistä tilisiirtoa, syntymäpäivänä ja jouluna, sata euroa kumpikin. Yhteensä velkaa on 1 802 euroa.
Lausuin summan tyynesti. En painostanut, en nauttinut tilanteesta. Sanoin vain numerot ääneen. Tosiasiat. Sen, minkä osasin parhaiten: järjestää kaiken riveihin ja sarakkeisiin niin, ettei mikään jää arvailun varaan.
Sofia nosti katseensa minuun. Siinä katseessa ei ollut enää sitä itsevarmuutta, jonka kanssa hän oli tullut asuntooni. Tilalle oli ilmestynyt hämmennys.
— Paljonko? hän kysyi hiljaa. — Hän sanoi, että kyse on kahdestasadasta. Korkeintaan kolmestasadasta.
— Tuhat kahdeksansataakaksi, toistin. — Euroa. Laskelma on tässä. Jokaisella rivillä on päivämäärä ja summa. Voitte tarkistaa itse.
Sofia otti paperin käteensä. Hänen sormensa vapisivat tuskin havaittavasti, mutta se ei ollut enää samanlaista harkittua varmuutta kuin hetkeä aiemmin.