Eteisessä leijui paistetun pekonin rasvainen haju, johon sekoittui tunkkainen, pesemättömän ihon löyhkä. Ovella olevan maton päällä lojui kuraiset naisten nilkkurit, ja toisesta pohjasta oli valunut harmaata vettä laatoille pieneksi lammikoksi. Keittiön suunnasta kuului märkä maiskutus ja television tasainen pauhu.
Anna riisui kengät jaloistaan ja ripusti takkinsa naulaan. Työvuoron jälkeen jalkoja särki niin, että jokainen askel tuntui. Hän olisi halunnut vain kupillisen kuumaa teetä ja hetken täydellistä hiljaisuutta.
Keittiössä istui Sofia, hänen miehensä sisko. Annan kylpytakki päällään.
Sofia kauhoi jauhelihapastaa suoraan kalliista teflonpannusta. Haarukka oli metallinen, ja sen raapaisu pinnoitetta vasten vihlaisi Annan korvia joka kerta.
— Moi, Sofia mutisi suu täynnä ruokaa.
Anna jäi seisomaan oviaukkoon. Pöydällä nökötti tyhjä kattila, jossa oli vielä punajuurikeiton kuivuneita jälkiä. Sen vieressä retkotti avattu juustoviipalepakkaus. Altaaseen oli kasattu rasvaisia lautasia niin paljon, että ne näyttivät sortuvan minä hetkenä hyvänsä.
— Missä keitto on? Anna kysyi tasaisella äänellä.
Sofia kohautti hartioitaan.
— Syötiin pois. Mikael kävi päivällä kotona syömässä. Tykkäsi kuulemma.
Anna vilkaisi viiden litran kattilaa.
— Viisi litraa? Yhdessä vuorokaudessa?
— No söinhän minäkin. Ja Mikael otti rasian mukaan töihin. Mitä ihmeellistä siinä muka on? Säästeletkö sinä ruokaa omalta aviomieheltäsi?
Sofia laski haarukan pannuun. Pohjassa erottui syviä, valkoisia naarmuja. Pannu oli maksanut neljäkymmentä euroa.
Jokin Annan sisällä napsahti kiinni. Kylmästi ja lopullisesti, kuin raskas lukko.
Hän käveli jääkaapille ja veti oven auki. Hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Ei jogurtteja, ei broilerinfileitä, ei leikkeleitä. Vain halpa sinappipurkki seisoi yksin oven lokerossa.
— Missä pihvit ovat? Anna kysyi.
— Nehän syötiin jo eilen. Anna, mikä sinuun nyt meni? Olisiko minun pitänyt istua täällä nälissäni?
Anna kaivoi laukustaan kuitit. Hänellä oli tapana säästää ne kaikki.
— Tämän kuukauden aikana olen käyttänyt ruokaan neljäsataaviisikymmentä euroa.
Sofia pyöräytti silmiään.
— Voi ei, taas alkaa. Kirjanpitäjä vauhdissa.
— Sinä olet asunut täällä kahdeksan kuukautta. Kahdeksan. Et ole ostanut tähän talouteen edes yhtä leipäpussia.
— Minä etsin töitä! käly korotti ääntään.
— Sinä etsit Tinderistä elättäjää. Mutta syöt minun rahoillani.
Anna otti tyhjentyneen pannun käteensä, kantoi sen tiskialtaaseen ja avasi kylmän veden hanan.
— Hei! Minä en ollut vielä valmis! Sofia älähti.
— Sinun ruokailusi päättyi tähän. Samoin minun. Ulos keittiöstä.
Sofia tuhahti halveksivasti. Hän kiskaisi Annan kylpytakin yltään, heitti sen tuolin selkänojalle ja marssi olohuoneeseen.
Anna ei alkanut tiskata. Hän täytti lasin vedellä ja joi sen yhdellä kertaa tyhjäksi. Sitten hän otti puhelimen ja kirjoitti miehelleen viestin.
“Poikkea kaupassa. Kotona ei ole ruokaa.”
Vastaus tuli minuutin kuluttua.
“Olen väsynyt. Tilaa jotain kotiin. Sinullahan on rahaa.”
Anna hymähti kuivasti. Rahaa kyllä oli. Hänen omaansa.
Illalla ulko-ovi pamahti eteisessä. Mikael tuli kotiin.
— Anna! Syödäänkö me kohta?
Anna istui sohvalla kannettava sylissään.
— Ruokaa ei ole, hän sanoi.
Mikael asteli huoneeseen kengät jalassaan.
— Mitä tarkoitat, ettei ole? Jääkaappihan oli eilen täynnä.
— Sinun siskosi söi sen tyhjäksi. Sinun avustuksellasi.
Mikael huokaisi raskaasti ja pyyhkäisi kasvojaan, kuin olisi yrittänyt karistaa niiltä näkymätöntä pölyä.
— Laura, älä nyt taas aloita. Sofia on nuori, sillä on nopea aineenvaihdunta.
— Sillä on nopea röyhkeys. Minä maksan tästä asunnosta kolmesataakahdeksankymmentä euroa lainaa joka kuukausi. Tämä asunto on minun.
— Me olemme perhe! Mikael ärähti. — Minä maksan vastikkeen ja laskut!
— Ne ovat kuusikymmentä euroa. Ruokaan menee neljäsataaviisikymmentä. Sinun siskosi on tullut minulle maksamaan näiden kahdeksan kuukauden aikana kolme tuhatta kuusisataa euroa.
— Sinä mittaat kaiken rahassa!
Mikael kääntyi kannoillaan ja meni keittiöön. Hetken päästä sieltä kuului kattiloiden kolinaa.
— Anna! hän huusi. — Täällä ei ole edes kananmunia!
— Tiedän.
Mikael palasi olohuoneeseen vihaisena. Punaiset läikät nousivat hänen kasvoilleen.
— Anna kymppi, käyn hakemassa kebabrullat.
Anna katsoi häntä pitkään ja tarkasti. Kuin vierasta miestä, jonka kasvoja hän yritti vasta opetella tunnistamaan.
— Sinun pankkikorttisi on omassa taskussasi.
— Maksoin autolainan. Tiedäthän sinä, että minulla ei ole mitään ennen palkkapäivää.
— Siinä tapauksessa teillä on tänään kevennyspäivä.
Mikael löi nyrkillä ovenkarmiin niin, että puu kumahti.
— Pilkkaatko sinä minua? Minun siskoni istuu täällä nälkäisenä! Minä olen nälkäinen!