— Onni kyllä pärjää. Viettäköön kesän mökillä!
Jukka tunki ärtyneenä uimahousut matkakassiin ja kiskaisi vetoketjua niin rajusti, että se jäi kulmassa jumiin. Hän kirosi hampaidensa välistä, nykäisi uudelleen ja oli vähällä repäistä vetimen irti. Sitten hän vilkaisi nopeasti vaimoaan.
Anna taitteli hiljaa lapsen T-paitoja pinoon.
— Anna, miksi sinä et sano mitään? Jukka suoristautui ja painoi kätensä lanteilleen. — Minähän selitän tämän sinulle ihan selvästi. Äidillä on ne nivelet. Lääkäri sanoi, että meri-ilma tekisi hyvää. Matkapaketti oli järkyttävän kallis, eikä meillä olisi ollut mitään mahdollisuutta maksaa sitä neljälle. Olen jo valmiiksi ottanut velkaa.
— Kuulin kyllä, Jukka.
Anna silitti pienen dinosauruspaidan rypyn tasaiseksi.
— Vai kuuli hän.
Jukka harppoi levottomana huoneen poikki, kompastui Onnin lattialle jättämään pikkuautoon ja potkaisi sen syrjään.
— Aina tuo sama ilme! Ihan kuin olisin tehnyt jonkin rikoksen. Olen luvannut äidille meriloman jo kaksi vuotta. Hän kasvatti meidät, kai hänelläkin on oikeus levätä? Ja poika on vasta seitsemän. Ei hän sitä Hankoa kuitenkaan kunnolla muistaisi. Anoppi katsoo hänen peräänsä mökillä. Siellä on raitista ilmaa ja marjoja. Mitä muuta lapsi muka tarvitsee?
Vasta silloin Anna nosti katseensa mieheensä.
Kolme viikkoa aikaisemmin hän oli sattumalta avannut sähköpostin kodin kannettavalla. Jukka oli lähtenyt töihin kiireessä eikä ollut kirjautunut ulos omalta tililtään. Saapuneiden kansiossa ensimmäisenä näkyi matkatoimiston viesti: ”Matkustajan vaihto varauksessa vahvistettu.”
Anna ei ollut silloin alkanut huutaa. Hän oli vain avannut liitteenä olleen kuitin. Siinä näkyi selvästi huomattava lisämaksu, joka oli otettu heidän yhteisestä säästötilistään — samasta rahasta, jota oli kerätty eteisen remonttia varten. Lisämaksu siitä, että heidän oma poikansa poistettiin varauksesta ja tilalle merkittiin Maria.
Anna oli sulkenut välilehden. Hän oli keittänyt itselleen kahvia, istunut ikkunan viereen keittiöjakkaralle ja katsellut pitkään, kuinka talonmies haravoi pihalta pudonneita lehtiä. Sen jälkeen hän oli ottanut esiin oman palkkakorttinsa.
— Jukka, mehän sovimme tästä yhdessä.
Hänen äänensä oli tyyni, ilman nyyhkytyksiä tai syytösten terää.
— Me säästimme tätä lomaa varten kokonaisen vuoden. Onni on laskenut päiviä. Päiväkodissa hän on kertonut kaikille, että pääsee isolla junalla meren rannalle.
— Kyllä hän siitä yli pääsee!
Käytävästä lipui sisään Maria arvokkaana kuin olisi astunut näyttämölle. Kirjavassa puuvillaneuleessaan, kirkkaanpunaisessa huulipunassaan ja etusormessa välkehtivässä raskaassa sormuksessa hän ei näyttänyt lainkaan sairaalta. Pikemminkin siltä, että oli valmis taisteluun.
— Jukka puhuu asiaa.
Anoppi puristi huulensa tiukaksi viivaksi sillä tutulla opettavaisella varmuudella, joka ei jättänyt tilaa vastaväitteille.
— Voi Anna-kulta, älä tee tästä mitään tragediaa. Tuonikäiset lapset vain kiukuttelevat. Milloin pipo pitää ottaa pois, milloin on jano, milloin pitäisi päästä vessaan.