– Lopeta tuo johtajattaren leikkiminen, Anna! Maria tiuskaisi ja nosti työkannettavani neuvottelupöydän ylle. – Sinun iässäsi istutaan jo kotona, ei komennella miehiä.
– Laskekaa se takaisin, sanoin.
– Myöhäistä, Mikael vastasi.
Kannettava iskeytyi ensin neuvottelupöydän reunaan ja putosi sitten lattialle. Kuori halkesi. Näyttö välähti kerran ja pimeni.
Maria seisoi KedriSoft Oy:n suljetussa neuvotteluhuoneessa vaalea jakku yllään ja vierailijakortti kaulassaan. Hän oli seitsemänkymmentäneljävuotias, mutta käyttäytyi vieraassa toimistossa kuin olisi tullut tarkastamaan oman kotinsa järjestystä.
Mikael, aviomieheni ja samalla varajohtajani, ei liikahtanutkaan.
Hän vain suoristi paitansa kalvosinta ja katsoi minua sillä ilmeellä, kuin olisi odottanut minun alkavan selitellä.
– Äiti rikkoi typerän läppärisi, hän sanoi. – Nyt on turha itkeä.
Katseeni pysähtyi lommoiseen kanteen. Sitten rikkinäiseen saranaan. Lopuksi tietoturvaosaston palvelustarraan, joka repsotti kyljessä vinossa kulmassa.
Sillä koneella oli patenttihakemuksiin liittyviä aineistoja. Suljettu lähdekoodihaara. Teknisiä kuvauksia moduuleista, joita olimme valmistelemassa sijoittajille esiteltäviksi.
Avaimia ilman toista tunnistautumistekijää siellä ei ollut. Varmuuskopiotkin olivat olemassa. En ollut mikään tyttö, jonka koko työ oli yhdellä muistitikulla käsilaukussa.
Se ei kuitenkaan muuttanut olennaista.
Edessäni oli juuri vahingoitettu yhtiön omaisuutta.
Eikä sitä ollut tehty kotiriidan keskellä. Ei rappukäytävässä. Ei vahingossa.
Se tapahtui neuvotteluhuoneessa. Kameroiden alla. Tallennusjärjestelmän ollessa päällä. Läsnä oli minun varajohtajani, joka oli itse tuonut ulkopuolisen henkilön suljetulle alueelle.
– Mikael, sanoin. – Kuka järjesti äidillesi vierailijapääsyn?
Hän kohautti olkapäitään.
– Minä. Mitä sitten?
– Kuka toi hänet tänne ilman tietoturvan hyväksymää pyyntöä?
– Minä toin. Anna, älä aloita noita ohjeistuksiasi. Äiti halusi puhua.
– Hän puhui jo.
Maria tuhahti.
– Vihdoinkin joku näytti sinulle, ettet ole mikään kuningatar. Mikael on jo pitkään kantanut kaiken harteillaan, ja sinä vain istut tuolissasi esittämässä pomoa.
Nyökkäsin kerran.
– Selvä.
Se yksi lyhyt sana muutti kaiken.
Mikael ei vielä ymmärtänyt. Hän oli tottunut siihen, että väitin vastaan. Perustelin. Muistutin, että olin perustanut yrityksen ennen kuin hän edes tuli mukaan. Että ensimmäiset sopimukset allekirjoitin itse. Että ensimmäinen palvelin hurisi minun työpöytäni alla. Että maksoin tiimin palkat ennen omaani.
Hän oli tottunut siihen, että pidin kasassa kodin, toimiston, raportit, asiakkaat ja hänen itsetuntonsa.
Sinä hetkenä lakkasin pitelemästä häntä pystyssä.
Otin pöydältä sisäpuhelimen.
– Kutsukaa neuvotteluhuoneeseen tietoturva, juristi ja Juhani. Kiireellisesti. Kyllä, heti. Ja valmistelkaa ylimääräinen hallituksen kokous kello yksitoista neljäksikymmeneksi. Esityslista: yhtiön omaisuuden vahingoittaminen, varajohtajan käyttöoikeuksien lukitseminen ja Mikaelin optiopaketin päättäminen.
Sanan “optio” kohdalla Mikaelin tyyni katse murtui.
– Mitä sinä oikein höpiset?
– Muotoilen kokouksen asialistaa.
– Anna, sinä toimit nyt tunteella.
– En.
Se oli totta. Tunteita ei sillä hetkellä juuri ollut. Oli vain suora toimintalinja.
Maria kohotti leukansa.
– Mikä ihmeen hallitus? Minä olen miehesi äiti. Minulla on oikeus sanoa, mitä ajattelen.
– Puhua kyllä. Rikkoa yhtiön omaisuutta ei.
– Voi hyvänen aika, omaisuutta. Pelkkä rautaromuhan se on.
– Rajoitetun käyttöoikeuden piirissä oleva yrityslaite.
– Kuuletko, Mikael? Maria kääntyi poikansa puoleen. – Puhuuko hän kotonakin noin? Niin kuin alaisilleen?
Mikael astui lähemmäs minua.
– Anna, lopeta tämä sirkus. Heti.
Katsoin hänen oikeaa kättään. Siinä oli minun vanha projektipäällikön kulkukorttini. Musta kortti. Sama, joka oli kadonnut viikkoa aiemmin.
Olin silloin päätellyt sen jääneen autoon.
– Anna kulkukortti tänne.
– Mikä kulkukortti muka?
– Minun vanha korttini. Se on kädessäsi.
Hänen sormensa puristuivat muovin ympärille.
– Sillä ei ole merkitystä.
– Nyt kaikella on merkitystä.
Ovi avautui. Sisään tuli vartija Antti. Hänen perässään astui Laura, yhtiön juristi, mukanaan tabletti ja ohut kansio. Viimeisenä ilmestyi Juhani, tekninen johtaja. Hän vilkaisi ensimmäiseksi lattialle.
– Onko tuo Anna Korhosen työkannettava? hän kysyi.
– Oli, vastasin. – Pyydä ylläpidolta välitön istuntojen lukitus, tokenien uusinta ja käyttöoikeusauditointi viimeisen seitsemän päivän ajalta.
– Hoidan jo.
Hän otti puhelimensa esiin ja poistui käytävään esittämättä yhtäkään ylimääräistä kysymystä.
Mikael kääntyi minua kohti terävästi.
– Esitätkö sinä minut varkaana omien ihmistesi edessä?
– Kirjaan tietoturvapoikkeaman.
– Minä olen sinun miehesi.
– Ja minun varajohtajani. Tässä huoneessa se jälkimmäinen painaa enemmän.
Tuo lause osui häneen kovemmin kuin riita olisi osunut. Kotona hän pystyi vielä näyttelemään loukattua aviomiestä. Toimistolla jäljellä olivat vain tehtävänimike, säännöt ja allekirjoitukset.
Maria nappasi laukkunsa viereiseltä tuolilta.
– Mikael, me lähdemme. Antaa tämän tärkeän rouvan selvittää itse välinsä romujensa kanssa.
– Te ette toistaiseksi poistu, Laura sanoi. – Meidän täytyy kirjata selityksenne.
Anoppini kääntyi äkisti ympäri.
– Ja kukahan te olette?
– Yhtiön juristi.
– Te kaikki olette täällä hänen talutusnuorassaan.
Laura avasi tablettinsa.
– Antti, varmistakaa, että todistajat pysyvät paikalla, ja huolehtikaa kameratallenteiden säilyttämisestä.
Vartija jäi oven viereen. Ei uhkaavasti. Hän vain jäi siihen.
Mikaelin katseessa ei enää ollut samaa varmuutta kuin hetkeä aiemmin.
– Anna, sinä ylität rajan.
– En. Minä palautan sen paikalleen.
Kello yksitoista neljäkymmentä kokoonnuimme suureen neuvotteluhuoneeseen. Emme siihen, jonka lattialla kannettava oli hajonnut. Siellä työskenteli jo asiantuntija: hän kuvasi vauriot, tarkisti laitenumeron ja keräsi rungosta irronneet pienet osat läpinäkyvään pussiin.
Yhtiöjärjestyksessämme hallitus oli määritelty erilliseksi toimielimeksi sijoittajia, optio-ohjelmaa ja suljettuihin kehityshankkeisiin liittyviä pääsyoikeuksia varten.