Oikeudenkäyntipäivä määrättiin kahden kuukauden päähän. Niistä viikoista tuli Annalle loputtoman pitkät. Kotona ilmapiiri kiristyi päivä päivältä: syytöksiä, painostusta, vihjauksia ja suoria uhkauksia. Lapset asettuivat aluksi isänsä puolelle. He eivät käsittäneet, miksi äiti oli heidän mielestään päättänyt hajottaa perheen juuri nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Anna ei silti perääntynyt.
Kun oikeudenkäynnin aamu koitti, hän puki ylleen tumman, siistin jakkupuvun. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän myös sipaisi huulilleen väriä. Oikeussalissa ilma oli raskas. Siellä tuoksui paperi, pöly ja ihmisten hermostunut hikoilu. Mikael istui asianajajansa vieressä eikä vilkaissutkaan häneen, aivan kuin Anna olisi ollut pelkkää ilmaa.
— Kantaja, kertokaa vaatimuksenne, tuomari sanoi rauhallisesti.
Anna nousi seisomaan. Kurkku tuntui kuivalta ja ääni oli hetken kateissa, mutta hän pakotti itsensä puhumaan.
— Arvoisa tuomari, olen elänyt kolmekymmentä vuotta avioliitossa, jossa minua kohdeltiin kuin mieheni omaisuutta. Kävin töissä, mutta en saanut päättää edes omista ansioistani. Nykyinen asunto hankittiin niillä rahoilla, jotka saatiin vanhempieni asunnon myynnistä, mutta se kirjattiin mieheni nimiin. Pyydän, että asia korjataan oikeudenmukaiseksi.
— Hän valehtelee! Mikael kivahti, ennen kuin ehti hillitä itseään. — Minä olen elättänyt häntä! Hänellä ei ole koskaan puuttunut mitään!
Anna käänsi katseensa häneen, mutta ei korottanut ääntään.
— Minulla ei ollut varaa ostaa edes rahkaa, hän sanoi hiljaa. — Viimeisinä vuosina söin leipää ja margariinia, koska kaikki rahani menivät yhteisiin menoihin, eikä minulle jäänyt mitään omaan käyttööni. Se ei ollut elämää. Se oli pelkkää selviytymistä.
Istunto kesti kolme tuntia. Kuultiin todistajia, käytiin läpi asiakirjoja ja selvitettiin tarkasti, mistä asunnon ostoon käytetyt rahat olivat peräisin. Jokainen kysymys tuntui Annasta kuin vanhan haavan avaamiselta, mutta hän vastasi niin selvästi kuin pystyi. Lopulta tuomari vetäytyi harkitsemaan ratkaisua.
Päätös annettiin hänen hyväkseen. Annalle myönnettiin oikeus pieneen yksiöön sekä rahallinen korvaus. Se ei ollut paljon, ei ainakaan ulkopuolisen silmissä, mutta hänelle se merkitsi alkua. Mahdollisuutta rakentaa elämä, joka kuuluisi vihdoin hänelle itselleen.
Mikael poistui salista katsomatta taakseen. Pirkko pysähtyi hetkeksi Annan kohdalle ja mittasi häntä silmillä, joissa ei ollut jälkeäkään lämmöstä.
— Yksin sinä jäät, hän sihahti. — Kuka sinua enää tarvitsee?
Ehkä Pirkko oli oikeassa. Ehkä Anna todella jäisi yksin. Mutta ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen ajatus yksinäisyydestä ei pelottanut häntä. Hän pelkäsi enää vain yhtä asiaa: sitä, että suostuisi uudelleen olemaan varjo jonkun toisen elämässä.
Uusi koti oli pieni, mutta valoisa. Yksi huone, keittiönurkkaus ja kylpyhuone. Kolmen huoneen asunnon jälkeen se näytti melkein nukketalolta. Silti se oli hänen. Juuri siinä oli kaikki ero.
Anna hankki yksinkertaiset kalusteet, ripusti lasten valokuvia seinälle ja nosti pelargonian ikkunalaudalle. Iltaisin hän keitti teetä ja avasi kirjan. Lukeminen tuntui ylellisyydeltä, josta hänet oli vuosiksi riisuttu. Kukaan ei vaatinut päivällistä tiettyyn kellonaikaan. Kukaan ei huudattanut televisiota täydellä äänellä. Kukaan ei huomautellut siitä, että kirjaan käytetty raha olisi ollut “turhaa tuhlausta”.
Vähitellen myös lapset alkoivat pehmetä. Juhani tuli viikonloppuisin käymään ja auttoi pienissä korjaustöissä. Sofia toi lapsenlapset kylään. Heidän katseensa muuttui hiljalleen: moitteen tilalle tuli ymmärrystä. He alkoivat tajuta, ettei äiti ollut rikkonut perhettä. Hän oli pelastanut itsensä.
Eräänä iltana puhelin soi. Soittaja oli Maria.
— No, Anna? Kaduttaako?
Anna seisoi ikkunan ääressä ja katseli pihalle, missä lapset juoksivat hämärtyvässä illassa. Jossakin kaukana, aivan toisenlaisessa elämässä, Mikael luultavasti söi illallistaan television pauhatessa, ja Pirkko valitti uudelle kotiapulaiselle kiittämättömistä miniöistä.
— Tiedätkö, Maria, Anna vastasi hetken kuluttua, — luulin, että katuisin. Mutta kadun vain yhtä asiaa: sitä, etten tehnyt tätä aikaisemmin. Niin monta vuotta meni hukkaan.
Hän laski puhelimen kädestään ja palasi kirjansa ääreen. Pöydällä höyrysi kupillinen kahvia. Hyvää kahvia hän osti yhä, vaikka se maksoi tavallista enemmän. Jotkin asiat ovat rahaa tärkeämpiä. Esimerkiksi oikeus olla oma itsensä.