Hän pyysi avuksi paikkakunnalta Kalle-nimisen miehen, entisen traktorinkuljettajan, joka teki nykyään kaikenlaisia pieniä remonttitöitä. Kalle saapui paikalle, kiipesi katsomaan kattoa, tutki sitä hetken ja pudisti sitten päätään.
— Tämä ei ole ihan pikkujuttu. Tähän ei riitä mikään paikka sieltä ja toinen täältä. Koko katto pitäisi oikeastaan uusia. Mutta jos haluat vain saada sen siihen kuntoon, ettei vesi tule heti sisään, voin vetää päälle bitumihuopaa ja naulata sen kiinni. Materiaaleineen siitä tulee noin kolmesataa viisikymmentä euroa.
— Tehdään se, Laura sanoi nyökäten.
Viikkoa myöhemmin Kalle palasi ja löi ikkunoiden eteen vanerilevyt, etteivät kylän nuoret rikkoisi laseja tai kukaan asunnoton keksisi mennä sisälle yöksi. Siitä tuli vielä satakahdeksankymmentä euroa lisää. Vajan perältä hän löysi purkinpohjia vanhaa maalia ja muutaman kuivuneen siveltimen, ja maalasi ikkunaluukut sen verran, että talo ei näyttäisi aivan yhtä lohduttomalta.
— Entä aita? Laitetaanko sekin kuntoon? hän kysyi lopuksi.
Laura katsoi vinossa roikkuvaa verkkoaitaa ja huokaisi.
— Ei vielä. Minulla ei ole siihen rahaa.
— Kuten haluat. Mutta naapurit voivat päästää eläimensä tontille. Siellä tallautuu kaikki.
— Ei siellä ole enää mitään tallattavaa, Laura vastasi väsyneesti.
Kun hän palasi kaupunkiin, hänen sisällään oli outo tunne, kuin häntä olisi petetty. Ei kukaan ollut suoranaisesti valehdellut. Kukaan ei vain ollut sanonut totuutta ääneen. Äiti oli puhunut perintötalosta kuin se olisi ollut idyllinen pakopaikka: hiljainen kylä, oma piha, vapautta ja rauhaa. Mikael taas ei ollut vaivautunut pohtimaan asiaa lainkaan. Hän oli saanut asunnon, eikä muu kuulunut hänen mielestään hänelle.
Sillä välin Mikael ryhtyi toimeen omalla puolellaan. Hän irtisanoi vuokra-asuntonsa ja muutti perimäänsä kaksioon. Hän teki siellä kevyen pintaremontin: maalasi seinät, vaihtoi hanat ja vessanpöntön, osti uudet kalusteet. Parin kuukauden kuluttua asunto oli jo vuokrailmoituksena netissä. Pian löytyi nuori pariskunta, jolla ei ollut lapsia eikä lemmikkejä. Molemmat tekivät etätöitä tietotekniikan parissa. Vuokraksi sovittiin kahdeksansataaviisikymmentä euroa kuussa, ja vesi sekä sähkö erikseen. Sopimus tehtiin vuodeksi.
Mikael kertoi järjestelystä ylpeänä äitinsä sunnuntailounailla, joille Laura ajoi tavallisesti kerran kuukaudessa.
— Löysin oikein järkevät vuokralaiset, hän selitti levittäessään voita leivälleen. — Sen huomasi heti. Rauhallisia, siistejä, ei lapsia, ei eläimiä. Maksavat ajallaan, itse asiassa viimeksi raha tuli jo pari päivää etuajassa.
Helena nyökkäili liikuttuneena.
— Hyvä poika, Mikael. Isäsi olisi ollut sinusta ylpeä. Sinä osasit käyttää perintösi oikein.
Laura lusikoi keittoa hiljaa. Hän mietti, olisiko isä ehkä voinut olla ylpeä hänestäkin, jos olisi tiennyt, miten Laura maksoi kuukaudesta toiseen talosta, jossa hän ei asunut, johon hän ei aikonut muuttaa ja joka kaikista hänen yrityksistään huolimatta rapistui hitaasti mutta varmasti.
Vuosi kului. Laura maksoi seuraavan kiinteistöveron ja muut laskut. Taas useita satoja euroja katosi tyhjään. Talo seisoi paikallaan ja hajosi omia aikojaan. Keväällä ja kesällä hän ajoi sinne pari kertaa, lainasi rappukäytävän naapurilta bensakäyttöisen trimmerin ja niitti pihan. Hän keräsi jätesäkkeihin tuulen tuomia roskia, pulloja ja muovipusseja, joita joku oli heittänyt tienvarteen. Se tuntui täysin turhalta. Kuukauden päästä ruoho rehotti jälleen, ja uusia roskia oli ilmestynyt vanhojen tilalle.
Eräänä iltana, kun Laura istui tietokoneen ääressä ja oli maksamassa jälleen yhtä laskua verkkopankissa, hän pysähtyi kesken kaiken. Sormet jäivät liikkumattomina näppäimistön ylle. Hänen mieleensä nousi äkkiä hyvin yksinkertainen kysymys: miksi?
Kysymys oli niin ilmeinen ja samalla niin pitkään sivuutettu, että Laura hätkähti melkein fyysisesti. Niin, miksi? Miksi hän maksoi? Miksi hän käytti rahaa, aikaa ja voimia johonkin, mitä hän ei tarvinnut?
Oliko kyse muistoista? Nehän liittyivät isovanhempiin, lapsuuden kesiin ja siihen taloon, joka oli silloin ollut elävä, lämmin ja asuttu. Ne eivät liittyneet tähän homeenhajuiseen hirsirakennukseen, jossa hiiret rapistelivat seinien sisällä ja lahonneet laudat antoivat periksi jalan alla.
Vai oliko kyse tulevaisuudentoivosta? Millaisesta tulevaisuudesta? Jos talon olisi halunnut oikeasti kunnostaa, siihen olisi tarvittu kymmeniä tuhansia euroja. Sellaisia rahoja Lauralla ei ollut, eikä niitä ollut näköpiirissäkään. Alakoulunopettajan palkka oli verojen jälkeen noin kaksituhatta neljäsataa euroa kuussa. Siitä lähes kolmannes meni yksiön vuokraan vanhassa talossa kaupungin laidalla. Toinen kolmannes katosi ruokaan, sähköön, vakuutuksiin ja muihin tavallisiin menoihin. Jäljelle jäi summa, josta olisi pitänyt säästää, elää ja hoitaa vielä perintötalon verot, tarkastusmaksut, matkakulut ja hätäkorjaukset. Säästäminen oli käytännössä mahdotonta.
Laura sulki pankkisovelluksen maksamatta laskua loppuun. Hän siirtyi sohvalle, veti polvet rintaansa vasten ja jäi katsomaan ikkunasta ulos. Lasin takana tihutti vettä. Ikkunalaudalla ryömi hidas kärpänen.
Loppukeväästä Helena kutsui lapset taas yhteiselle aterialle. Syy oli muodollinen: Mikaelin syntymäpäivä. Hän täytti kolmekymmentäkolme. Paikalla olivat vain he kolme, Helena, päivänsankari ja Laura. Pöytään oli katettu salaatteja, uunissa paistettua kanaa ja perunoita. Aivan tavallinen perhepäivällinen, samanlainen kuin monet aiemmatkin.
Keskustelu kulki ensin arkisissa asioissa. Mikael kertoi, että vuokralaiset olivat pyytäneet kylpyhuoneeseen pientä remonttia. Laattaa oli irronnut parista kohdasta, ja silikonisaumat olivat tummuneet.
— Kyllä siihen täytyy vähän rahaa laittaa, hän sanoi ja huokaisi kuin olisi ollut ratkaisemassa suurta taloudellista ongelmaa. — Ehkä tuhat, korkeintaan tuhatkaksisataa euroa. Mutta se on sijoitus, ymmärrättekö? Kun teen sen kunnolla, voin nostaa vuokran tuhanteen euroon kuussa. Se maksaa itsensä takaisin vuodessa.
Helena kallisti päätään myötätuntoisesti.
— Niinhän se on, kultaseni. Kiinteistö tarvitsee hoitoa. Mutta kyllä se sitten myös tuottaa.
Laura kuunteli heitä ja tunsi, miten hänen sisällään alkoi hitaasti kiristyä jokin. Se ei ollut raivoa. Hän ei ollut äkkipikainen eikä halunnut riidellä. Tunne oli pikemminkin kylmää, kirkasta ärtymystä. Sellaista, joka syntyy silloin, kun jokin tilanne on niin kohtuuton, ettei sitä enää pysty selittämään itselleen järkeväksi.
Mikael sijoitti asuntoonsa tuhat euroa ja sai sen jälkeen joka kuukausi enemmän tuloja. Laura laittoi taloon rahaa yhä uudelleen eikä saanut mitään takaisin. Silti kaikki käyttäytyivät kuin jako olisi ollut oikeudenmukainen.
— Entä sinun talosi, Laura? Helena kysyi äkkiä hymyillen. — Oletko käynyt siellä viime aikoina?
— Kävin, Laura vastasi lyhyesti. — Viime kuussa. Leikkasin heinää.
— No miltä siellä näytti? Voisitko sinä vähän kaunistaa sitä pihaa? Istuttaa vaikka kukkia tai pensaita. Siitä tulisi varmasti sievä, kun vähän näkisi vaivaa.
Laura laski haarukkansa pöydälle ja katsoi äitiään. Helena hymyili vilpittömästi, aivan kuin ei olisi kuullut omissa sanoissaan mitään merkillistä. Hän ei todellakaan ymmärtänyt.
— Äiti, sano ihan rehellisesti. Oliko se perinnönjako sinun mielestäsi oikeudenmukainen?
Kysymys lausuttiin rauhallisesti, melkein arkisesti. Siinä ei ollut huutoa eikä haastamista. Mutta äänensävyssä oli jotakin, mikä sai Helenan sulkemaan suunsa ja räpäyttämään silmiään.
— No… minusta oli, hän vastasi varovasti. — Te saitte molemmat oman osanne. Kummallekin tuli jotakin.
Laura hymähti. Ei ilkeästi, vaan väsyneesti.
— Jotakin?
Mikael suoristautui tuolissaan. Hän kuuli sisarensa äänessä sävyn, josta ei pitänyt. Jokin oli muuttunut. Laura oli aina ollut hiljainen, mukautuva ja helppo. Hän ei väittänyt vastaan eikä nostanut vaikeita asioita pöydälle. Nyt hänen katseessaan oli jotakin uutta.
— Mikä siinä sitten on vikana? Mikael kysyi, ja hänen ääneensä tuli kevyt haaste.
Laura nojautui tuolin selkänojaan. Hän ristitti kätensä rinnalleen, ei näyttääkseen uhmakkaalta, vaan koska hänen oli pakko pitää itsensä jotenkin koossa. Sisällä kaikki puristui tiukaksi solmuksi.
— Mikael sai asunnon, josta hän saa vuokraa kahdeksansataaviisikymmentä euroa kuukaudessa. Vuodessa se tekee yli kymmenentuhatta euroa tuloa. Minä sain talon, joka vaatii jatkuvasti rahaa ja imee minusta joka kuukausi lisää.