— Viikon päästä minun sisareni tulee miehensä kanssa, ja hänen lapsensa tuovat omat perheensä mukanaan. Kerroin jo kaikille, että merenrantatalo on nyt meidän suvun yhteinen paikka, anoppi ilmoitti ja asetteli samalla tavaroitaan isäntäväen makuuhuoneen kaappiin.
Anna pysähtyi kuppi kädessään. Aamukahvi, joka oli vielä hetki sitten tuoksunut hyvältä, maistui äkkiä kitkerältä.
— Anteeksi… mitä tarkoitat sillä, että he tulevat?
— Kahdeksan henkeä vain. Älä nyt huolehdi, kyllä me jotenkin mahdumme. Lapsille tekee hyvää hengittää meri-ilmaa.
Anna katsoi naista, joka vielä vuotta aikaisemmin oli kutsunut taloa röttelöksi ja pilkannut hänen haluaan pitää siitä kiinni. Nyt anoppi siirteli mekkojaan toisiin henkareihin niin määrätietoisesti kuin olisi muuttanut omaan asuntoonsa. Sängylle oli levitetty kosmetiikkapusseja, ja yöpöydällä seisoi jo kehystetty valokuva lapsenlapsista. Uusista ikkunoista tulvi sisään auringonvaloa; niihin Anna oli käyttänyt viimeiset säästönsä. Huoneessa sekoittuivat suolaisen meren ja keväällä omin käsin istutettujen ruusujen tuoksu.
Vanha pieni talo meren äärellä oli kuulunut Annan isoäidille. Kun isoäiti kuoli, perintöön ilmestyi yllättäen vaatimuksia kaukaisilta sukulaisilta, joita perhe ei ollut nähnyt vuosiin.
— He eivät vaivautuneet edes hautajaisiin, Anna oli silloin purkanut kiukkuaan Mikaelille. — Ja nyt heille muka muistui mieleen, että olemme sukua!
— Entä jos antaisit asian olla? Mikael ehdotti varovaisesti. — Siinä menee vain hermot ja rahat.
Riita jatkui oikeudessa lähes kahden vuoden ajan. Anna etsi papereita, kulki istunnoissa, maksoi lakimiehille ja kuunteli jatkuvasti ivallisia huomautuksia.
Eniten niitä jakoi juuri anoppi.
— Unohda nyt jo se hökkeli. Se kaatuu pian itsestään, hän sanoi eräällä sunnuntailounaalla.
— Se on muisto isoäidistä, Anna yritti selittää.
— Muistoja voi säilyttää valokuva-albumissakin. Olisitte mieluummin ostaneet isomman asunnon.
— Äiti, tämä on meidän päätöksemme, Mikael puolusti vaimoaan, mutta hänen äänestään puuttui varmuus.
— Sinähän vain syydät rahaa asianajajille. Paljonko siihen on jo mennyt? Viisikymmentä tuhatta? Sata?
Myös osa Mikaelin sukulaisista piti Annaa itsepäisenä ja ahneena. Perhejuhlissa joku heitti aina piikin ”kummitustalosta” tai ”haaveista, jotka rakennetaan ilmaan”.
Siitä huolimatta Anna voitti oikeusjutun.
Kun omistusasiakirjat oli vihdoin saatu kuntoon, Anna ja Mikael lähtivät katsomaan perintötaloa paikan päälle. Rakennus oli pahasti laiminlyöty, mutta sen runko oli yhä vahva, ja ikkunoista avautuva näkymä sai heidät pysähtymään hiljaisina.