Lopulta hän nousi, meni keittiöön, täytti lasin vedellä ja joi sen yhdellä kulauksella tyhjäksi.
– Minä puhun hänen kanssaan, hän sanoi viimein.
– Sinä olet puhunut hänen kanssaan jo seitsemän vuotta, vastasin väsyneesti. – Eikä mikään ole muuttunut.
Mikael käänsi katseensa minuun. Hän katsoi pitkään ja tarkasti, aivan kuin näkisi minut ensimmäistä kertaa vuosiin.
– Anna, hän sanoi hiljaa. – Anna anteeksi.
En saanut sanottua mitään. Menin vain makuuhuoneeseen, vedin oven kiinni ja lukitsin sen avaimella. Ensimmäistä kertaa koko avioliittomme aikana.
Seuraavana aamuna, joulukuun kolmantenakymmenentenä, Maria ilmestyi paikalle tasan yhdeksältä. Hänellä oli mukanaan kasseja, laatikoita ja sama muuttumaton ilme, joka kuului ihmiselle, joka oli täysin varma siitä, että vain hän tiesi, miten kaikki piti tehdä.
– Huomenta, Anna-kulta, hän liverteli ja kulki ohitseni eteisestä peremmälle. – Voi hyvänen aika, miten täällä on taas pölyä. Minähän olen sanonut, että pinnat täytyy pyyhkiä joka päivä.
Otin hänen kantamuksensa vastaan sanaakaan sanomatta. Ne painoivat. Yhdessä oli hänen kuuluisa perunasalaattinsa, jonka hän teki tietenkin ”ainoalla oikealla ohjeella”. Toisessa kilisi kuohuviinipulloja, sitä ”kunnollista laatua”, jota hänen mukaansa tarjottiin vain sivistyneissä kodeissa.
Onni juoksi vastaan iloisena, mutta nähdessään kasvoni hän hiljeni heti.
– Mummi, odotetaanko me Joulupukkia? hän kysyi varovasti.
– Tietysti odotetaan, päivänsäde, Maria vastasi, kumartui ja suukotti häntä päälaelle. – Mutta ensin mummi laittaa täällä kaiken kuntoon. Kun äiti nyt on vähän… no, sinä ymmärrät.
Laskin kassit lattialle.
– Maria, sanoin rauhallisesti, – tehdään nyt yksi asia selväksi. Lopullisesti.
Hän suoristautui hitaasti ja katsoi minua pitkin nenänvarttaan.
– Mitä sinä oikein yrität sanoa?
– Sitä, että tämä on minun kotini. Minun perheeni. Minun lapseni. Ja jos te vielä kerrankin sallitte itsellenne yhdenkin loukkaavan sanan minusta – yhdenkin – ette enää koskaan astu tämän kynnyksen yli. Ette uudenvuoden juhliin, ette syntymäpäiville, ette pääsiäiseksi. Ette koskaan.
Hänen silmissään välähti jotakin terävää ja vaarallista.
– Uhkailletko sinä minua?
– Varoitan, vastasin. – Ensimmäisen ja viimeisen kerran.
Maria avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta samassa Mikael astui huoneeseen. Hänellä oli kotineule yllään ja puhelin kädessään. Hänen katseessaan oli jotakin outoa, jotakin sellaista, mitä en ollut koskaan aiemmin nähnyt.
– Äiti, hän sanoi matalalla äänellä. – Tule. Meidän pitää puhua.
He menivät keittiöön. Ovi sulkeutui heidän perässään. Minä jäin eteiseen Onnin kanssa. Hän tarttui hihaani ja nykäisi sitä.
– Äiti, miksi kaikki riitelee?
– Siksi, että aikuiset joskus unohtavat, miten ollaan lempeitä, sanoin ja vedin hänet syliini. Puristin häntä lujaa.
Keittiöstä kantautui ääniä. Ensin ne olivat kireitä ja kovia. Sitten ne vaimenivat. Lopulta ne muuttuivat lähes kuiskaukseksi. Sen jälkeen tuli hiljaisuus.
Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua Mikael tuli ulos. Yksin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja huulet puristuivat tiukaksi viivaksi.
– Anna, hän sanoi. – Anteeksi. Oikeasti, anna anteeksi. Minä… minä en ymmärtänyt, että se oli mennyt näin pitkälle.
– Kyllä sinä ymmärsit, vastasin hiljaa. – Sinä vain teeskentelit, ettet huomannut.
Hän nyökkäsi hitaasti.
– Minä korjaan tämän. Lupaan.
– Miten? kysyin. – Mitä sinä muka voit tehdä? Hän on äitisi.
– Hän on äitini, Mikael sanoi. – Mutta sinä olet vaimoni. Ja minä valitsen sinut.
Katsoin häntä pitkään. Todella pitkään. Ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen uskoin hänen sanoihinsa.
Koko joulukuun kolmantenakymmenennen päivän yllä leijui kummallinen jännitys. Maria liikkui asunnossa kuin varjo: hiljaisena, selkä suorana, yhä arvokkaana, mutta ilman tavallisia käskyjään ja huomautuksiaan. Minä laitoin ruokaa, siivosin, järjestelin paikkoja ja sovittelin Onnille pupupukua. Mikael auttoi. Hän ei puhunut paljon, mutta hän auttoi.
Illalla, kun olimme peittelemässä poikaamme nukkumaan, Mikael kysyi äkkiä:
– Anna, saanko minä huomenna korjata kaiken? Ihan oikeasti?
– Miten? kysyin taas.
Hänen suunsa kaartui surulliseen, mutta rehelliseen hymyyn.
– Näet sitten.
Ja minä näin.
Uudenvuodenaattona kello kahdeksan kotimme oli täynnä vieraita. Marian teatterituttavat olivat saapuneet paikalle iltapuvuissaan, hiukset huoliteltuina ja korut välkehtien. Mukana oli myös meidän ystäviämme, naapureita ja jopa oma äitini, joka oli tullut toiselta paikkakunnalta. Mikael oli kutsunut hänet itse, salaa kaikilta.
Pöytä notkui herkuista. Kuusi kimalsi valoissa. Onni juoksi pupupuvussaan vieraiden välissä ja keräsi ihastuneita kehuja.
Maria istui pöydän päässä kuten aina. Kuin kuningatar. Hän hymyili, vitsaili ja kaatoi laseihin kuohuviiniä.
Sitten Mikael nousi seisomaan.
– Hyvät ystävät, hän sanoi kuuluvalla äänellä. – Minulla on teille pieni yllätys.
Puheensorina katkesi. Mikael otti puhelimensa esiin ja painoi näyttöä.
Ja siinä olohuoneen täydellisessä hiljaisuudessa alkoi kuulua Marian oma ääni, eilinen ja erehtymättömän kylmä.