Ne katseet eivät olleet enää vain uteliaita. Niissä oli hämmennystä, myötätuntoa ja jotakin, mitä Anna ei ollut odottanut: arvostusta. Joku alkoi taputtaa hiljaa. Hetken kuluttua muut seurasivat esimerkkiä.
Anna ei kääntynyt katsomaan taakseen. Hän jatkoi kohti neuvotteluhuonetta, ja jokaisella askeleella hänen sisällään ollut puristus hellitti hieman. Hän oli viimein tehnyt sen, mikä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.
Sinä iltana Anna pääsi kotiin vasta myöhään. Janne istui keittiön pöydän ääressä synkkänä. Teekuppi hänen edessään oli koskematon.
— Äiti soitti, hän sanoi katsettaan nostamatta. — Hän itki. Väitti, että nöyryytit häntä kaikkien nähden. Että kutsuit häntä manipuloijaksi.
Anna riisui takkinsa, tuli keittiöön ja istuutui häntä vastapäätä.
— Hän ilmestyi työpaikalleni. Järjesti kohtauksen kollegoideni edessä. Hän halusi pakottaa minut antamaan hänelle rahaa julkisesti, jotta en voisi sanoa ei.
Janne nosti viimein katseensa. Hänen silmissään näkyi epäusko ja hämmentynyt puolustus.
— Ei äiti tekisi sellaista…
— Janne, Anna sanoi lempeämmin ja laski kätensä hänen kätensä päälle. — Jos et usko minua, voin näyttää toimiston valvontakameran tallenteen.
— Sinäkö kuvasit äitiäni?
— En. Kamerat ovat olleet siellä jo kauan ennen hänen vierailuaan. Haluan vain, että kuulet totuuden etkä pelkästään hänen versionsa siitä, mitä tapahtui.
Anna haki kannettavan, avasi tiedoston ja painoi toiston päälle. Kaiuttimesta kuului Marjan ääni, kiihkeä ja loukkaantunut:
— “Janne-kulta, sinähän lupasit, että autatte! Puhu vaimollesi, hän ei suostu antamaan minulle rahaa!”
Janne kuunteli sanomatta mitään. Jokainen lause näytti painavan hänen kasvojaan tummemmiksi. Kun Anna pysäytti tallenteen, Janne nojautui tuolissaan taaksepäin.
— En tiennyt, hän mutisi. — Hän kertoi aivan toista… Että te puhuitte rauhallisesti ja sinä vain ajoit hänet ulos.
— Janne, äitisi on ohjannut sinua syyllisyydellä siitä asti, kun olit lapsi. Sinut on kasvatettu tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että elät omaa elämääsi. Siitä, että menit naimisiin. Siitä, ettet anna hänelle jokaista vapaata hetkeäsi. En sano, että hän olisi paha ihminen. Hän rakastaa sinua. Mutta se rakkaus on… myrkyllistä. Se tukahduttaa. Se vaatii uhrauksia.
— Mitä minun pitäisi tehdä? Janne hieraisi kasvojaan väsyneesti. — Hän on kuitenkin äitini. En voi vain…
— En pyydä sinua hylkäämään häntä, Anna keskeytti hiljaa ja puristi hänen sormiaan. — Pyydän sinua asettamaan rajat. Me autamme häntä, kyllä. Mutta emme jokaisesta käskystä emmekä millä tahansa summalla. Ne ehdot, jotka sanoin hänelle tänään, pysyvät. Kerran kuukaudessa ruokatarvikkeita. Todellisessa hätätilanteessa apua, kun asia on ensin varmistettu. Ei manipulointia. Ei valheita.
— Hän ei tule hyväksymään sitä.
— Sitten hän ei saa mitään, Anna vastasi vakaasti. — Janne, minä rakastan sinua. Mutta en aio elää perheessä, jossa minua yritetään nöyryyttää ja kiristää. Haluan, että sinä olet onnellinen. Että me rakennamme omaa elämäämme emmekä elä jatkuvien vaatimusten ja syytösten varjossa.
Janne vaikeni pitkäksi aikaa. Lopulta hän nyökkäsi hitaasti.
— Hyvä on. Soitan hänelle huomenna. Sanon, että olen samaa mieltä sinun ehdoistasi.
— Ei minun ehdoistani, Anna korjasi pehmeästi. — Meidän ehdoistamme. Me olemme perhe. Päätökset tehdään yhdessä.
Jannen suupielessä käväisi kalpea hymy.
— Meidän ehdoistamme.
Marja ei ottanut häneen yhteyttä viikkoon. Sitten hän soitti Jannelle kylmällä, loukkaantuneella äänellä ja vaati, että Anna pyytäisi anteeksi. Janne kieltäytyi. Sen jälkeen Marja paiskasi luurin hänen korvaansa.
Vielä kului toinen viikko ennen kuin hän lopulta taipui. Ei siksi, että olisi aidosti hyväksynyt tilanteen, vaan koska hän ymmärsi, ettei muuta ollut tarjolla. Vaihtoehto oli se, ettei hän saisi apua lainkaan.
Janne vei hänelle ruokatarvikkeita kerran kuussa. Ensimmäisellä kerralla Marja otti hänet vastaan kivikasvoisena, mutta vähitellen hänen käytöksensä pehmeni. Eräänä päivänä hän jopa kysyi, miten Annan työt sujuivat. Se oli jo askel eteenpäin.
Anna ei kuitenkaan elätellyt harhakuvitelmia. Marja ei muuttuisi toiseksi ihmiseksi. Ei siinä iässä eikä sillä luonteella. Mutta heidän välillään oli nyt säännöt. Ja niiden sisään mahtui ainakin jonkinlainen tila tavalliselle, viileälle mutta inhimilliselle suhteelle.
Eräänä iltana, kun Anna ja Janne istuivat vierekkäin sohvalla, Janne sanoi äkkiä:
— Tiedätkö, minä tajusin jotain. Äiti on oikeasti uhrannut minun vuokseni paljon. Se on totta. Mutta hän vaatii, että minä uhraan samalla tavalla takaisin. Koko elämäni. Loputtomasti. Eikä se ole oikein.
— Vanhemmat antavat lapsilleen siksi, että lapset voisivat olla onnellisia, Anna vastasi hiljaa. — Eivät siksi, että nämä maksaisivat koko loppuikänsä jotakin velkaa.
— Olen hänelle kiitollinen. Rakastan häntä. Mutta haluan elää omaa elämääni. Sinun kanssasi.
Anna painautui häntä vasten.
— Sitten me selviämme tästä.
Marja jäi edelleen tyytymättömäksi. Mutta ainakin hän lakkasi käyttämästä vanhoja keinojaan. Hän oli ymmärtänyt, etteivät ne enää toimineet.