Silloin Anna oli vielä kuvitellut, että Janne oli vain loukkaantunut siitä, ettei rahaa ollut heti luvattu.
— Marja, jos teillä todella on taloudellisesti tiukkaa, voimme istua alas ja puhua asiasta rauhassa. Keksimme kyllä jonkin järkevän ratkaisun. Mutta emme täällä emmekä tällä hetkellä.
— Milloin sitten? — anoppi korotti ääntään entisestään. — Sinähän olet aina töissä! Tai jossakin muualla! Ja heti kun pääset kotiin, alat kääntää minun Janneani minua vastaan! Kuulin kyllä, mitä sanoit hänelle. Että minä muka pyydän liikaa!
— En ole sanonut niin.
— Oletpas! Janne kertoi sen itse! — Marja ponkaisi tuolilta kuin jousen sinkoamana. — Hän sanoi, että sinun mielestäsi minä käytän häntä hyväkseni! Millainen ihminen sinä oikein olet? Oma äiti muka käyttää poikaansa hyväksi!
Oven takaa kuului varovainen koputus, ja Heidi kurkisti sisään.
— Anna, anteeksi häiriö, mutta teillä on kymmenen minuutin kuluttua tapaaminen Pohjoisen Liiton asiakkaiden kanssa. He odottavat jo neuvotteluhuoneessa.
— Kiitos, Heidi. Tulen aivan kohta.
Marja huomasi sihteerin katseen ja tarttui siihen heti kuin tilaisuuteen.
— Näettekö, neiti! Katsokaa nyt itse, miten hän kohtelee perhettään! Työ menee kaiken edelle! Ja anoppi, sairas vanha ihminen, saa odottaa vaikka maailman tappiin!
Heidi vilkaisi hämmentyneenä Annaa eikä selvästi tiennyt, pitäisikö hänen sanoa jotakin vai poistua mahdollisimman nopeasti.
— Kaikki on hyvin, Heidi. Kiitos, — Anna nyökkäsi rauhallisesti, ja nuori nainen vetäytyi kiireesti takaisin käytävään.
Mutta Marja oli jo päässyt vauhtiin. Hän paiskasi oven auki ja astui vastaanottoaulaan, jossa toimiston projektipäälliköt ja suunnittelijat istuivat työpöytiensä ääressä. Sitten hän otti puhelimensa esiin ja alkoi näppäillä Janne numeroa — tai ainakin esitti tekevänsä niin.
— Jannekulta, sinähän lupasit, että autatte minua! Puhu nyt vaimollesi, hän ei suostu antamaan minulle rahaa! — hän huusi niin kovaa, että olisi voinut yhtä hyvin yrittää kuulua naapurikaupunkiin ilman puhelinta.
Aulassa kaikki jähmettyivät. Joku punastui vaivaantuneena, toinen käänsi katseensa näyttäen siltä, ettei muka kuullut mitään. Marja antoi katseensa kiertää hiljentyneissä työntekijöissä voitonriemuisena.
— Tällaista on hänen perhe-elämänsä! — anoppi jatkoi paisuttaen ääntään. — Hän elää ylellisesti, ja vanha nainen saa nähdä nälkää! Minun eläkkeeni on pelkkää taskurahaa! Ja kuitenkin minä kasvatin Janne-poikani yksin, aivan yksin! Kun hänen isänsä kuoli, poika oli vielä koululainen! Minä raadoin tehtaassa! Kielsin itseltäni kaiken!
Anna astui hitaasti työhuoneestaan aulaan. Hän tunsi, kuinka kylmä viha levisi rintaan tasaisena ja kirkkaana. Kyse ei ollut siitä, että Marja pyysi rahaa. Vanhempien auttaminen oli hänestä luonnollista. Mutta tämä näytelmä, laskelmoitu säälin kerääminen, julkisen nöyryytyksen käyttäminen aseena — se sai hänen sisimpänsä jäätymään.
Marja luotti siihen, että Anna hämmentyisi, menettäisi otteensa ja suostuisi mihin tahansa vain saadakseen kohtauksen loppumaan. Se oli vanha ja tehokas keino: asetetaan ihminen muiden eteen epämukavaan tilanteeseen, jotta hän ei uskalla puolustautua näyttämättä julmalta.
Anna ei kuitenkaan ollut sattumalta työskennellyt viittä vuotta mainosalalla. Hän tunsi manipuloinnin mekanismit. Ja vielä paremmin hän tiesi, miten niiltä suojaudutaan.
— Marja, — hän sanoi kuuluvasti ja vakaasti, niin että jokainen aulassa olija kuuli sanat. — Kerrataanpa tosiasiat. Viimeisten kolmen kuukauden aikana minä ja Janne olemme antaneet teille yhteensä noin tuhat kaksisataa euroa. Sen lisäksi Janne käy joka viikko tuomassa teille ruokakasseja. Sanotte, että eläkkeenne on pieni, mutta se on noin tuhat sata euroa kuukaudessa. Näin summan itse, kun autoimme teitä hakemaan etuuksia. Asumiskuluihin menee noin neljäsataa euroa. Teillä ei ole lainoja eikä velkoja. Toisin sanoen teille jää noin seitsemänsataa euroa käyttöön — ja siihen päälle meidän antamamme tuhat kaksisataa euroa kolmessa kuukaudessa, eli keskimäärin neljäsataa euroa kuukaudessa. Yhteensä se tekee noin tuhat sata euroa kuukaudessa.
Marja avasi suunsa, mutta Anna ei antanut hänen keskeyttää.
— Mihin se raha katoaa? Kaksi viikkoa sitten Janne antoi teille kolme sataa euroa jääkaappia varten. Siitä “jääkaapista” tuli uusi turkki. Viime viikolla pyysitte kaksi sataa euroa katon korjaamiseen. Kun soitin naapurillenne Eevalle, hän ihmetteli asiaa kovasti. Mitään korjausta ei ole tehty, eikä katossa ole vikaa. Sen sijaan olitte esitelleet hänelle uutta älypuhelinta, joka maksoi lähes kaksisataa euroa.
Anopin kasvot tummuivat punaisiksi.
— Sinä… sinä vakoilet minua? Soittelet minun naapureilleni?
— Tarkistin tiedot ennen kuin annan lisää rahaa, — Anna vastasi ja astui askeleen lähemmäs. — Marja, te tulitte tänne nöyryyttämään minua työtovereideni edessä. Te laskitte sen varaan, että minä säikähdän ja maksan teille vain saadakseni teidät lähtemään. Se on manipulointia ja kiristämistä.
— Kuinka sinä kehtaat! Minä olen miehesi äiti!
— Juuri siksi tämän sanominen on erityisen vaikeaa, — Anna sanoi, ja hänen äänensä koveni.