Vaikka sisimmässäni en enää osannut uskoa siihen samalla varmuudella.
Eräänä yönä, erityisen raskaan työvuoron jälkeen, en enää pystynyt hillitsemään itseäni. Otin puhelimen käteeni ja soitin Mikaelille. Hälytysääni jatkui pitkään. Lopulta linjan toisesta päästä kuului vieraan naisen ääni.
— Haloo?
Sormeni muuttuivat jääkylmiksi.
— Anteeksi… onko Mikael Korhonen siellä?
Hetken oli hiljaista.
— Hän on suihkussa, nainen vastasi lopulta. — Kuka häntä kysyy?
Katkaisin puhelun sanomatta enää sanaakaan.
Sydän hakkasi niin rajusti, että tuntui kuin se olisi yrittänyt murtautua ulos rinnastani. Istuin sängyn reunalla, puristin puhelinta kädessäni ja tuijotin tyhjyyteen ymmärtämättä, mitä äsken oli tapahtunut. Päässäni vilisi kymmeniä selityksiä. Ehkä se oli hoitaja. Ehkä naapuri. Ehkä joku kaukainen sukulainen, josta en ollut koskaan kuullut. Mutta naisen äänensävy, hänen rauhallisuutensa ja varmuutensa eivät kuulostaneet sattumalta. Sellaiselta ei kuulostanut ihminen, joka vain sattui olemaan paikalla.
Puolen tunnin kuluttua Mikael soitti takaisin.
— Anna, sinäkö soitit? Puhelin oli toisessa huoneessa.
— Kuka siihen vastasi? kysyin hiljaa.
— Varmaan joku väärä yhteys. Täällä kuuluvuus on muutenkin outo.
Hän puhui liian nopeasti. Äänessä oli hermostunut kiire, aivan kuin hän olisi pelännyt minun ehtivän kysyä jotain lisää. En jatkanut keskustelua. Sanoin vain olevani väsynyt ja lopetin puhelun.
Sen jälkeen uni ei juuri tullut. Makasin pimeässä, ajatukset sekaisin, ja levottomuus painoi rintaa vasten kuin raskas kivi. Silti takerruin vielä viimeiseen mahdolliseen selitykseen. Ehkä kaikelle löytyisi järkevä syy. Ehkä minä vain kuvittelin liikaa.
Vielä yksi viikko kului. Sen jälkeen Mikael lakkasi soittamasta kokonaan.
Silloin päätin lähteä.
Järjestin itselleni vapaat, pakkasin Sofialle pienen repun ja sanoin hänelle, että kävisimme tervehtimässä mummia. Tyttö ilahtui heti. Koko matkan hän pulputti takapenkillä taukoamatta ja kuvitteli ääneen, miten isä hämmästyisi nähdessään meidät oven takana.
Helenan talo otti meidät vastaan oudon hiljaisena. Pihassa seisoi auto, jota en tuntenut. Portti ei ollut lukossa. Koputin oveen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Painoin kahvaa, ja ovi raottui hitaasti.
Silloin kuulin äänet.
— Sinähän sanoit, ettei hän tule, nainen sanoi ärtyneenä.
— En minä arvannut, että hän ryntää tänne lapsen kanssa, Mikael vastasi.
— Aiotko sinä ylipäätään selittää hänelle mitään?
Jähmetyin paikoilleni. Sofia piti minua kädestä eikä ymmärtänyt, miksi olin pysähtynyt.
— Myöhemmin. Nyt ei ole oikea hetki, Mikael sanoi matalasti. — Äiti on vielä huoneessaan.
— Mikä äiti? nainen tuhahti. — Hänhän on ollut kuntoutuksessa jo kaksi viikkoa.
Silmissäni sumeni hetkeksi.
Työnsin oven kunnolla auki ja astuin eteiseen. Mikael seisoi keittiönpöydän vieressä. Hänen vierellään oli pitkä, noin kolmekymmentäviisivuotias tummahiuksinen nainen, yllään kotitakki.
Mikaelin kasvot valahtivat kalpeiksi.
— Anna… sinä olet täällä?
En vastannut. Sofia painautui tiukemmin kylkeeni.
— Isä? hän kysyi pienellä äänellä.
Nainen irrotti koukusta pyyhkeen hitaasti, melkein teatraalisesti, kuin huonosti kirjoitetussa televisiosarjassa.
— Vai tällainen sinä olet, hän sanoi kylmästi hymyillen. — Tässäkö on se sinun “väliaikainen ongelmasi”?
Mikael vei kädet päähänsä.
— Tämä ei ole sitä miltä näyttää…
Jostain sisältäni nousi äkkiä kummallinen tyyneys. Se oli niin kylmä ja kirkas, että melkein pelotti.
— Missä Helena on? kysyin tasaisella äänellä.
Mikael laski katseensa.
— Kuntoutuskeskuksessa. Hänellä tuli pahenemisvaihe, mutta nyt tilanne on vakaa.
— Miksi valehtelit minulle?
— Minä… en tiennyt, miten kertoisin.
Käänsin katseeni naiseen.
— Entä hän? Kuka hän on?
— Laura, nainen vastasi itse. — Me olemme tunteneet toisemme jo vuoden.
Vuoden.
En huutanut. En purskahtanut itkuun. Nostin vain Sofian syliini.
— Sinä et lähtenyt äitisi luo, sanoin hitaasti. — Sinä lähdit hänen luokseen.
Mikael astui minua kohti.
— Anna, odota. Kaikki on monimutkaista. Minä menin sekaisin. Sinä olet aina töissä, aina uupunut, ja me olemme ajautuneet kauas toisistamme jo kauan sitten…
Naurahdin katkerasti.
— Ja sinä päätit ratkaista sen ottamalla toisen naisen ja jättämällä seitsemänvuotiaan tyttäresi ilman selitystä?
Laura ristitti käsivartensa rinnalleen.
— Hän aikoi kertoa sinulle kaiken. Hän ei vain tiennyt miten.
— Tietenkin, sanoin hiljaa. — Hyvin jalomielistä.
Sofia vapisi sylissäni ja painoi kasvonsa kaulaani vasten.