— Meillä oli kerran kuljetusvarikolla mekaanikko nimeltä Antti, Juhani aloitti verkkaisesti. — Mies oli kova esiintymään. Hänen piti aina näyttää muille, että hänellä muka meni paremmin kuin kenelläkään. Sitten Antti sai päähänsä, että arvokas asema vaatii arvoisensa auton, ja osti käytetyn luksusmaasturin valtavalla osamaksulla. Siihen ne rahat sitten hupenivatkin. Bensaan ei tahtonut jäädä mitään, talvirenkaista puhumattakaan. Niinpä hän ajeli koko talven sileiksi kuluneilla kesärenkailla, liukasteli pitkin teitä kuin lehmä jäällä, kunnes ensimmäisen kunnon lumipyryn aikaan peruutti suoraan kunnantalon pihalla seisoneeseen metalliseen roskasäiliöön. Siinä hän sitten seisoi, niin mahtavana ja vakavana kalliin autonsa vieressä, ympärillään perunankuoret, revenneet roskapussit ja kaikki muu törky. Sellaisia ne koreilut ovat, Maria. Vähän kuin halvat torikengät: ulkopuolelta kiiltävät komeasti, mutta sisältä hankaavat jalat verille. Ihmisen pitäisi elää omien varojensa mukaan eikä yrittää näyttää hienolta muiden kustannuksella.
Maria mulkaisi häntä myrkyllisesti. Suuttumus sai hänen huulensa värisemään.
— Teiltä, Juhani, ei kysytty yhtään mitään! hän sähähti. — Istutte siinä vain teekuppinne kanssa. Tämä on meidän perheemme asia!
Silloin Mikael nousi seisomaan. Hänen liikkeissään ei ollut haparointia eikä turhaa teatraalisuutta, vain tiukkaa päättäväisyyttä. Ääni oli kylmä ja kova kuin teräs. Hän ei ryhtynyt selittelemään, ei sovittelemaan eikä pehmentämään mitään. Siinä hetkessä muistin taas, miksi luotin häneen: Mikael osasi aina erottaa olennaisen ja vetää rajan silloin, kun se oli pakko vetää.
— Kuuntele nyt tarkkaan, äiti, hän sanoi ja katsoi Mariaa suoraan silmiin. — Tämä keskustelu päättyy tähän. Sinä tulet kutsumatta minun kotiini. Yrität tunkea kätesi vaimoni kukkarolle. Vaadit meidän rahojamme korukaupan helyihin ja verhoat sen keksittyihin sairauksiin. Sen lisäksi yrität vielä vanhaa halpaa temppua sillä mökillä, josta puhuimme jo vuosi sitten. Se tontti menee purkuun, koska valtatietä levennetään. Ulko-ovi on käytävän päässä.
— Mikael! Maria parahti ja vaihtoi silmänräpäyksessä loukatun marttyyrin rooliin. — Sinäkö todella ajat sairaan oman äitisi ulos tuon ahneen ja laskelmoivan naisen takia?
— Minä suojelen omaa perhettäni tavalliselta varkaudelta ja röyhkeydeltä, Mikael vastasi rauhallisesti, mutta niin lujasti, ettei sanoihin jäänyt pienintäkään rakoa. — Jätä meidän asuntomme avaimet heti peilin viereiselle lipastolle. Ja minä en halua enää koskaan kuulla vaatimuksia siitä, että sinulle pitäisi antaa toisten ansaitsemia rahoja.
Maria ymmärsi viimein, että hänen huolellisesti rakennettu esityksensä oli romahtanut näyttävästi ja nolosti. Hän ponkaisi ylös tuolilta, paiskasi avainnipun pöydälle niin että se kilahti, kääntyi vihaisena ja marssi eteiseen mutisten hampaidensa välistä kirouksia.
— Vielä te kadutte tätä katkerasti! hän huusi ovelta samalla kun kiskoi saappaita jalkaansa. — Minä kirjoitan tästä heti meidän sukuchattiimme! Saavat kaikki sukulaiset tietää, millaisia saituri-itsekkäitä hirviöitä te olette ja miten te kohtelette omaa äitiä!
Raskas ulko-ovi läimähti kiinni sellaisella voimalla, että karmit tärähtivät. Samalla tuntui kuin huoneesta olisi katkaistu pois kokonainen myrkyllinen ilmavirta.
Kävelin hellan luo ja laitoin veden kiehumaan uudelleen. Sisälläni ei kuohunut viha eikä edes loukkaantuminen. Jäljellä oli vain pieni väsymys ihmisen pohjattomaan typeryyteen ja kummallinen, kirkas helpotus.
— Tiedätkö, Juhani, sanoin kääntyessäni hänen puoleensa. — Kunnioitusta ei voi maksaa kassalla koruliikkeessä, eikä sitä saa tilisiirrolla. Sama koskee asemaa. Todellinen arvokkuus on sitä, ettei tarvitse tunkea likaisia sormiaan toisen taskuun tunteakseen itsensä tärkeäksi. Viisas ihminen rakentaa oman arvonsa rehellisillä teoilla ja sisäisellä ryhdillä. Tyhmä taas ripustaa sen lainarahalla ostettuihin killuttimiin ja kuvittelee vakavissaan, että elämä on onnistunut, jos naapuri muuttuu kateudesta vihreäksi.
— Siinäpä vasta kultaiset sanat, tyttö hyvä, Juhani nyökkäsi ja hymyili tyytyväisenä tuuheiden viiksiensä takaa. — Mutta mitäs te sen sukuchatin kanssa aiotte tehdä? Siellä porukka käy nopeasti kimppuun, jos joku vain antaa sytykkeen.
Kohotin olkapäitäni ja hymyilin vinosti. Tiesin täsmälleen, että totuus oli meidän puolellamme, ja tosiasiat ovat maailmassa itsepäisin asia.
Noin vartin kuluttua puhelimeni piippasi vaativasti. Suureen “Suku”-nimiseen perheryhmään, jossa oli kolmisenkymmentä ihmistä tädeistä ja sedistä aina pikkuserkkuihin asti, oli ilmestynyt Marialta valtava viesti, joka tihkui suorastaan shakespearelaista tragediaa.