Palkkapäivänä puhelimeni heräsi eloon soittoäänellä, jossa oli vaativa, vastaväitteitä sietämätön sävy. Näytölle ilmestyi anoppini nimi. Vastasin rauhallisesti, mutta tavallisen tervehdyksen sijaan korvaani iskeytyi käskyttävä ääni, joka ei luvannut mitään hyvää.
— Anna, lähetä minulle heti kuvakaappaus pankistasi. Haluan nähdä, paljonko sinulle on tänään tullut rahaa.
Purskahdin nauruun suoraan puhelimen mikrofoniin. Maria oli ilmeisesti päättänyt vaihtaa eläkeläisen arvokkaasta roolista minun henkilökohtaiseksi taloustarkastajakseni, eikä hän ollut aikonut hukata aikaa siirtymävaiheeseen.
— Hyvää päivää sinullekin, Maria. Oletko täyttämässä puolestani veroilmoitusta vai perustamassa perintätoimistoa? kysyin ja nojauduin mukavammin nojatuoliin.
— Mitä veroilmoitus tähän kuuluu! anoppi kimpaantui langan toisessa päässä. Hän kuulosti aidosti hämmentyneeltä siitä, etten ollut rynnännyt tottelemaan. — Minun täytyy tietää perheen budjetti! Lähetä se kuva nyt, kun kerran käsken. Minulla on sinulle vakavaa asiaa!
Katkaisin puhelun. En vaivautunut edes kohteliaaseen hyvästelyyn. Olin kolmekymmentäkahdeksanvuotias, työskentelin silmälääkärinä suuressa kaupunkiklinikassa ja ansaitsin itse rahani niihin asioihin, joita halusin. Olin jo kauan sitten kasvanut ulos siitä iästä, jossa toisten ihmisten huutaminen sai polvet tutisemaan.
Ikkunan takana lumimyräkkä ulvoi ja paiskoi teräviä lumihiutaleita lasia vasten. Meidän lämpimässä keittiössämme tuoksui vastahaudutettu timjamitee ja sellainen kodikkuus, jota ei voi ostaa kaupasta. Mieheni Mikael istui pöydän ääressä ja selasi keskittyneesti työsähköpostejaan kannettavalta. Hänen vieressään, tuolille rennosti levittäytyneenä ja täyttäen olemuksellaan lähes puolet käytettävissä olevasta tilasta, joi teetä setäni Juhani.
Juhani oli värikäs ilmestys: kooltaan kuin pohjoisen erämaiden karhu, ääneltään ukkosen jyrinää muistuttava basso ja huumorintajultaan hämmästyttävän hersyvä, hyvin suomalainen mies. Hän oli poikennut meille matkalla pohjoisesta työkomennukselta, ja hänen läsnäolonsa takasi aina sen, ettei ilta jäisi tylsäksi.
Ei kulunut edes neljääkymmentä minuuttia, kun eteisestä kuului vaativa lukon naksahdus. Marialla oli ikävä tapa avata meidän ovemme omalla vara-avaimellaan, ja nyt hän marssi asuntoon yhtä päättäväisesti kuin olisi astunut omaan valtakuntaansa. Hän oli kääriytynyt paksuun toppatakkiin ja säteili juuri sellaista levotonta, tuhoisaa energiaa, jolla ihmiset yleensä saapuvat tekemään peruuttamatonta hyvää. Selvästi katkaistu puhelu oli toiminut viimeisenä sysäyksenä: hän oli päättänyt hoitaa asian henkilökohtaisesti.
— No terve, nuoriso! hän ilmoitti kovalla äänellä ja ravisteli lunta suoraan puhtaalle eteismatolle. — Anna, miksi sinä lyöt luurin korvaani? Sanoin sinulle ihan selvästi suomeksi, että meillä on tärkeä raha-asia käsiteltävänä!
Kävelin rauhallisesti eteiseen ja ristisin käteni rinnalle.
— Maria, taisit erehtyä ovesta. Raha-asioita selvitetään pankissa. Tämä on meidän kotimme. Ja yksityistila, johon on tapana koputtaa ennen sisään tulemista.
Anoppi nykäisi olkapäätään hermostuneesti, potkaisi saappaat jaloistaan ja suuntasi keittiöön itsevarmoin, emännän askelin.
— Me olemme samaa perhettä! Meillä ei kuulu olla salaisuuksia! hän julisti, veti pipon päästään ja asettui pöydän päähän kuin kokouksen puheenjohtaja. — Mikaelin palkka menee kokonaan teidän asuntolainaanne ja ruokaan, sen minä tiedän oikein hyvin. Sinun palkkasi taas on tästä lähtien meidän yhteinen vararahastomme. Olen tässä miettinyt, että minun täytyy ottaa teidän taloutenne hoito omiin käsiini. Pelkästään sukulaisvastuusta tietenkin. Te olette vielä nuoria, tuhlaatte rahat kaikkeen turhanpäiväiseen! Minun taas on pakko sijoittaa kiireellisesti omaan terveyteeni.
Hän vaikeni kesken kaiken huomatessaan Juhanin. Setä kohotti valtavaa mukiaan tervehdykseksi, siristi nauravia, teräviä silmiään ja hymyili vinosti.
— Tervehdys, Maria. Mikäs kohtalon tuuli sinut tällaiseen tuiskuun lennätti? hän jyräytti niin matalalla äänellä, että lusikat helähtivät aluslautasilla.
— Hei, Juhani, Maria vastasi huulet tiukkana viivana. Oli ilmeistä, ettei ylimääräinen todistaja miellyttänyt häntä lainkaan. Siitä huolimatta hänellä ei ollut aikomustakaan perääntyä suuresta suunnitelmastaan.
Hän istuutui entistä mukavammin, huokaisi teatraalisesti ja asetti kätensä rinnalleen kuin olisi valmistautunut kertomaan koko suvun kohtalon ratkaisevan uutisen.
— Tulin siis ihan asian takia. Tarvitsen nopeasti rahaa hoitoon. Ikä tekee tehtävänsä, senhän te ymmärrätte. Lääkäri sanoi, että edessä on järjettömän kallis toimenpide.