Silloin lastenhuoneesta kantautui Mikaelin ääni:
— Sofia! Eerolla on hätä. Tule tänne!
— Minä menen, isä sanoi heti ja nousi suunnatakseen lastenhuoneeseen.
— Isä, ei, kyllä minä…
— Sinä istut nyt siinä ja hengähdät, hän keskeytti minut äänellä, josta tiesi, ettei vastaan väitetty.
Kuulin, miten isä puhui Eerolle rauhallisesti ja miten kylpyhuoneessa vesi alkoi lorista. Hetken kuluttua lastenhuoneen suunnalta erottui matalaa miesten puhetta. Mikael selitti jotakin kiireisesti, melkein puolustellen, ja isä vastasi lyhyesti, kovalla äänensävyllä.
Äiti istuutui viereeni ja sulki käteni omiensa väliin.
— Sofia-kulta, ymmärräthän sinä, ettei tämä voi jatkua näin?
— Ymmärrän minä, kuiskasin. — Mutta mitä minun pitäisi tehdä? Erota? Jäädä yksin lapsen kanssa?
— Etkö sinä ole jo yksin? äiti kysyi ja puristi sormiani. — Vierelläsi on mies, joka ottaa palkkasi ja kantaa sen sisarelleen, samalla kun oma perhe jää ilman rahaa. Se ei ole kumppanuutta. Se on pahempaa kuin yksin oleminen.
En vastannut. En pystynyt, koska minulla ei ollut yhtäkään kunnollista vastaväitettä.
Viimeiset kaksi vuotta olivat tuntuneet siltä kuin olisin kulkenut sumussa. Työ, koti, lapsi. Sama kierros päivästä toiseen. En pysähtynyt miettimään, en punninnut mitään, en kysynyt itseltäni, miksi siedin kaikkea. Minä vain jaksoin, koska ajattelin, että niin äidin kuuluu tehdä.
Ehkä todellisuudessa pelkäsin myöntää tehneeni virheen, kun menin naimisiin Mikaelin kanssa.
Hetken päästä isä tuli lastenhuoneesta Eero sylissään. Poika oli pesty, puettu ja niin tyytyväisen näköinen, että hänen koko kasvonsa loistivat.
— Vaari! Eero huudahti riemuissaan ja ojensi käsiään minua kohti. — Äiti, vaari tuli!
— Niin tuli, rakas, sanoin ja painoin hänet syliini. Samassa tunsin kyynelten nousevan silmiin.
Milloin Mikael oli viimeksi vaihtanut Eerolle vaipan oma-aloitteisesti? Milloin hän oli leikkinyt pojan kanssa vain siksi, että halusi viettää aikaa hänen kanssaan?
— Missä Mikael on? äiti kysyi äkkiä.
— Pakkaa tavaroitaan, isä vastasi kuivasti. — Hänelle tuli kuulemma kiireellinen meno sisarensa luo.
Muutaman minuutin kuluttua Mikael ilmestyi makuuhuoneesta pieni laukku kädessään. Hän ei katsonut minua silmiin.
— Menen Lauran luo pariksi päiväksi. Hänellä on taas… ongelmia.
— Tietysti, äiti sanoi hunajaisella äänellä. — Lauralla on ongelmia. Ja vaimollasi kaikki on tietenkin oikein mainiosti?
— Äiti, ole kiltti…
— Ei, Sofia, nyt riittää vaikeneminen, äiti tokaisi terävästi. — Mikael, mistä ajattelit ottaa rahat sisaresi uusiin “ongelmiin”?
— Hänellä on vielä jotain jäljellä, Mikael murahti välinpitämättömästi.
— Ai hänellä? Sofian palkastako? Ja kysyitkö sinä Sofialta luvan jakaa hänen rahansa siskosi kanssa?
— Tämä on jo käsitelty. Lopettakaa.
— Vaimo ei ole lompakko, poikaseni, isä sanoi hiljaa, mutta hänen äänensä oli kuin lukittu ovi. — Eikä hän ole pankkiautomaatti. Vaimo on puoliso, jota kunnioitetaan ja arvostetaan.
— No niin, säästäkää saarnat, Mikael ärähti ja astui eteistä kohti. — Tulen illalla.
— Ei ole kiirettä, äiti huikkasi hänen peräänsä. — Me jäämme isän kanssa tänne. Autamme Sofiaa laittamaan muutaman asian järjestykseen.
Mikael pysähtyi hetkeksi ovelle. Hänen selästään näki, että hän aavisti jotakin, mutta hän ei sanonut enää sanaakaan. Sitten ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Kun lukko napsahti kiinni, sisälläni läikähti kummallinen keveys. Aivan kuin koko asunto olisi saanut lisää ilmaa.
— No niin, äiti sanoi ja otti puhelimensa esiin. — Katsotaanpa nyt ne raha-asiat. Näytä pankkitilisi.
— Miksi?
— Siksi, että totuus pitää kaivaa esiin. Sinun rahojesi kuuluu elättää sinua ja poikaasi, ei vierasta aikuista naista, joka ei ole viiteen vuoteen onnistunut löytämään töitä. Ymmärrätkö tämän, tyttäreni?
Avasin pankkisovelluksen. Tilin saldo näytti 8,50 euroa. Palkkapäivään oli vielä viikko.
— Onko sinun korttisi Mikaelilla? isä kysyi.
— On. Hän sanoi, että niin on kätevämpää, koska hän kuitenkin hoitaa raha-asiat.
Isä ja äiti katsoivat toisiaan tavalla, joka sai poskeni kuumenemaan häpeästä.
— Sofia, isä sanoi lopulta lempeämmin, — huomenna me menemme pankkiin.
Maanantaista alkaen asuin jo vanhempieni luona.
Pakkasin välttämättömimmät tavarat silloin, kun Mikael ei ollut kotona, ja jätin keittiön pöydälle lapun:
“Tarvitsen aikaa ajatellakseni.”
Eero otti muuton mummolaan ja vaarilaan suurena seikkailuna. Hän juoksi innoissaan kolmion huoneesta toiseen ja riemuitsi leluista, jotka äiti oli kaivanut esiin lapsenlastaan varten.
Ensimmäiseksi lähdimme isän kanssa pankkiin.