Äiti vajosi lähimmälle tuolille niin raskaasti, kuin jalat olisivat pettäneet hänen altaan.
— Millä sinä sitten elät? hän kysyi käheästi. — Millä ostat Eerolle vaatteita?
— Minun palkallani, Mikael tokaisi väliin. — En minä mikään laiskuri ole. Viisisataa euroa riittää aivan hyvin kaikkeen. Älkää nyt tehkö tyhjästä suurta näytelmää!
Viisisataa euroa.
Kolmihenkiselle perheelle vuonna 2025.
Mieleeni nousi viime viikko, kun olin kaivellut kukkaroni pohjalta kolikoita, jotta saisin Eerolle ostettua yhden jogurtin. Muistin, miten olin perunut tapaamisia ystävieni kanssa, koska minulla ei ollut varaa edes kahvikupilliseen kahvilassa.
— Entä se sinun kallisarvoinen sisaresi? isän ääni muuttui koko ajan hiljaisemmaksi, ja tiesin, ettei se luvannut hyvää. — Mitä hän tekee työkseen?
— Hän ei ole tällä hetkellä töissä. Ei ole vielä palannut työelämään synnytyksen jälkeen.
— Synnytyksen jälkeen? äiti toisti epäuskoisena. — Minkä ikäinen lapsi on?
— Viisi, Mikael murahdti, ja hänen ilmeestään näki, että hän alkoi itsekin ymmärtää, mihin oli joutunut.
Isä seisoi hetken aivan liikkumatta. Sitten hän kääri hitaasti paitansa hihat ylös.
— Eli, hän sanoi niin rauhallisesti, että se kuulosti jo vaaralliselta, vaikka näin hänen kätensä tärisevän, — lapsi on viiden. Sisaresi on siis ollut “synnytyksen jälkeen” viisi vuotta. Minun tyttäreni rahoilla. Samaan aikaan minun tyttäreni kulkee loppuun kuluneessa aamutakissa ja laskee, riittääkö raha lapsenlapselleni jogurttiin. Ymmärsinkö oikein?
— Isä, älä… yritin astua heidän väliinsä, mutta äiti tarttui minuun kevyesti ja veti takaisin.
— Kyllä, Sofia-kulta. Nyt nimenomaan täytyy, äiti sanoi. Hän hymyili ensimmäistä kertaa sinä aamuna, mutta hymy oli niin jäykkä, että se pelotti enemmän kuin huuto. — Mikael, rakas vävypoika, onko sinulle koskaan tullut mieleen, että Sofiakin voisi olla “väliaikaisesti pois töistä”? Että hänkin saattaisi joskus haluta ostaa itselleen jotain pientä?
— Kyllä hän itseään hemmottelee, Mikael kivahti. — Ostaa kaiken maailman voiteita.
— Mitä voiteita? tuijotin häntä järkyttyneenä. Hänen röyhkeytensä sai minut haukkomaan henkeä. — Olen puoli vuotta rasvannut kasvoni Eeron lastenvoiteella, joka maksaa pari euroa!
— No… en minä tiedä. Kai sinä nyt jotain ostat omilla rahoillasi.
— Millä omilla rahoilla, Mikael? isä astui askeleen lähemmäs. — Sinähän juuri sanoit ottavasi vaimosi koko palkan. Mistä hänellä siis olisi rahaa itseensä?
Näin selvästi hetken, jolloin Mikael tajusi sotkeutuneensa omaan valheeseensa. Hänen kasvonsa muuttuivat tiilenpunaisiksi.
— Hyvä on, tämä on meidän perheemme asia! hän yritti kääntää tilanteen hyökkäykseksi. — Teille ei kuulu, mihin me rahamme käytämme. Me hoidamme tämän itse. Ilman ulkopuolisia neuvojia!
— Kyllä muuten kuuluu, äiti vastasi terävästi. — Kun minun tyttäreni näyttää loppuun piiskatulta palvelijalta ja joku vieras nainen polttaa hänen palkkansa taivaan tuuliin, se kuuluu meille hyvinkin paljon, hyvä vävy.
Lastenhuoneesta kuului itkua. Eero oli herännyt.
Olin jo ponkaisemassa liikkeelle vanhasta tottumuksesta, mutta äiti pysäytti minut.
— Antaa Mikaelin huolehtia pojastaan, hän sanoi kylmästi. — Vai osaako hän vain ottaa rahat pois?
Mikael lähti vastahakoisesti lastenhuoneeseen. Kuulin, kuinka hän yritti kömpelösti tyynnytellä poikaamme. Äänestäkin huomasi, ettei hänellä ollut aavistustakaan, mitä itkevälle lapselle pitäisi tehdä. Yleensä se olin aina minä.
Isä istuutui viereeni sohvalle.
— Sofia, kuinka kauan tätä on jatkunut?
— Varmaan kaksi vuotta, vastasin enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin. — Aluksi hän sanoi, että se on vain tilapäistä. Että Lauralla oli ongelmia lainan kanssa ja pankki uhkasi viedä asunnon. Suostuin siihen, että autamme kolme kuukautta.
— Ja sen jälkeen?
— Sen jälkeen ilmestyi aina uusi syy, miksi palkkani piti antaa pois. Milloin hänelle piti ostaa auto, milloin maksaa remonttia, milloin jotakin muuta. Ja minä… minä luulin, ettei minulla ollut oikeutta vastustaa. Mikael on mieheni. Eeron isä. Ja hän tienaa vähemmän kuin minä.
Äiti päästi epäuskoisen tuhahduksen.
— Hän tienaa vähemmän, joten hän saa viedä vaimoltaan viimeisenkin sentin? Niinkö sinä olet tämän mielessäsi selittänyt, tyttäreni?
— Äiti, ole kiltti, älä huuda.
— En minä huuda. Vielä, äiti sanoi ja kaivoi puhelimensa esiin. — Anna minulle sen ihmeellisen sukulaisen numero.
— Mitä varten?
— Haluan kiittää häntä siitä, kuinka mukavasti hän on elänyt minun tyttäreni rahoilla.
En ollut koskaan nähnyt äitiä sellaisena. Tavallisesti hän oli lempeä ja hienotunteinen, ihminen, joka yritti ratkaista riidat keskustelemalla. Nyt hänessä oli kuitenkin herännyt jotakin alkukantaista ja pelottavan suojelevaa. Hän ei näyttänyt enää samalta naiselta, vaan äidiltä, joka oli valmis asettumaan koko maailman eteen lapsensa vuoksi.