Virtanen antoi sanojensa painua hetken linjan hiljaisuuteen ja lisäsi sitten matalalla äänellä, että hänen pelkonsa oli vielä pahempi: ehkä he olivat tuominneet väärän miehen.
Noin kolmensadan kilometrin päässä, eräällä Dallasin esikaupunkialueella, 68-vuotias eläkkeelle jäänyt puolustusasianajaja Helena Mäkinen oli vähällä pudottaa kahvikuppinsa, kun uutislähetys välähti televisioruudulle.
Uransa alkuvuosina hän oli kerran epäonnistunut siinä, mikä oli ollut hänen tärkein tehtävänsä: viattoman ihmisen pelastamisessa. Se tapaus oli jäänyt kalvamaan häntä vuosikymmeniksi.
Kun Mikael Korhosen kasvot ilmestyivät ruutuun, Helena tunnisti hänen katseessaan saman tyhjyyden ja epätoivon, jonka hän oli nähnyt ennenkin.
Muutamassa tunnissa Helena oli jo kaivanut esiin viiden vuoden takaiset asiakirjat Mikaelin vaimon murhasta. Hän luki papereita rivi riviltä, ja jokainen uusi yksityiskohta sai hänen levottomuutensa kasvamaan.
Syyttäjä, joka oli aikoinaan ajanut Mikael Korhosen tuomioon, oli nykyinen tuomari Erik Laine. Asiakirjojen mukaan hänellä oli ollut henkilökohtaisia liiketoimia Mikaelin nuoremman veljen, Antti Korhosen, kanssa. Juuri Antti oli saanut haltuunsa suurimman osan vanhempien omaisuudesta pian Mikaelin pidätyksen jälkeen.
Vielä oudommalta näytti se, että Laura Korhonen oli ennen kuolemaansa tutkinut viikkojen ajan tilinpäätöksiä, rahansiirtoja ja juridisia papereita.
Helena alkoi yhdistää johtolankoja, joita muut olivat selvästi vältelleet katsomasta liian läheltä.
Samaan aikaan Aino oli vankilavierailun jälkeen sulkeutunut täysin. Valtion lastenkodissa, jossa hän oli asunut puoli vuotta Antti-sedän huoltajuuden alaisena, hän ei enää puhunut. Hän vastasi kaikkeen vain piirtämällä.
Yksi piirros pysäytti jokaisen, joka näki sen.
Siinä oli talo. Lattialla makaava nainen. Hänen ylleen kumartunut mies sinisessä paidassa. Ja käytävän varjossa pieni hahmo, joka yritti pysyä piilossa.
Mikaelilla ei ollut koskaan ollut sinistä paitaa.
Antti sen sijaan käytti sellaista lähes jatkuvasti.
Teloitukseen oli aikaa alle 30 tuntia, kun Helena sai puhelun mieheltä, joka oli ollut kadoksissa viisi vuotta: perheen entiseltä puutarhurilta Tuomas Niemiseltä.
– Näin, mitä sinä yönä tapahtui.