Juuri ennen teloitusta kahdeksanvuotias tytär kuiskasi isänsä korvaan jotakin sellaista, että vartijat jäivät sananmukaisesti paikoilleen kuin naulittuina — ja vuorokauden kuluttua koko osavaltio joutui keskeyttämään kaiken.
Hetkeä ennen kuin kuolemaantuomittu vanki oli määrä surmata myrkkyruiskeella, hän esitti viimeisen pyyntönsä. Hän halusi nähdä pienen tyttärensä, jota ei ollut saanut sulkea syliinsä kolmeen vuoteen.
Se, mitä lapsi hänen korvaansa kuiskasi, repi auki viisi vuotta aiemmin annetun tuomion, paljasti oikeusjärjestelmän ylimpiin kerroksiin saakka ulottuvan korruption ja toi päivänvaloon salaisuuden, johon kukaan ei ollut varautunut.
Seinäkello näytti tasan kuutta, kun vartijat avasivat Mikael Korhosen sellin oven. Hän oli viettänyt viimeiset viisi vuotta Texasin Huntsville Unit -vankilan kuolemaantuomittujen osastolla.
Viiden vuoden ajan Mikael oli vakuuttanut syyttömyyttään betoniseinille, jotka eivät koskaan vastanneet. Nyt, kun määrättyyn teloitushetkeen oli jäljellä enää muutamia tunteja, hänellä oli enää yksi ainoa toive.
– Haluan nähdä tyttäreni, hän sanoi käheällä äänellä. – Vain kerran. Pyydän, antakaa minun nähdä Aino ennen kuin tämä päättyy.
Toinen vartijoista katsoi häntä myötätunto silmissään. Toinen pudisti päätään.
Pyyntö kulkeutui silti vankilanjohtaja Tapani Niemisen työpöydälle. Nieminen oli kuusikymppinen konkari, mies, joka oli valvonut useampia teloituksia kuin olisi halunnut edes muistaa.
Jokin Mikaelin tapauksessa oli aina vaivannut häntä. Todisteet näyttivät ulospäin aukottomilta: sormenjäljet aseessa, verta vaatteissa ja naapuri, joka väitti nähneensä Mikaelin poistuvan talosta sinä yönä.
Silti Mikaelin katse ei ollut koskaan muistuttanut murhaajan katsetta.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Nieminen antoi käskyn:
– Tuokaa lapsi tänne.
Kolme tuntia myöhemmin valkoinen virka-auto kaartoi vankilan pysäköintialueelle.