Kymmenisen minuuttia myöhemmin myös Anna miehineen astui sisään.
Minä olin tehnyt ruoan.
Ensimmäinen puolituntinen kului melkein hämmentävän tavallisesti. Lautaset kiersivät, joku pyysi lisää salaattia, Mikael kaatoi viiniä ja Anna yritti pitää keskustelun kevyenä. Hetken saattoi jopa kuvitella, että olimme tavallinen perhe tavallisen illallispöydän ääressä.
Sitten Helena laski haarukkansa lautasen reunalle.
– Hyvä. Ehkä voisimme viimeinkin puhua siitä talosta.
Mikaelin hartiat jännittyivät heti.
Minä otin rauhallisesti kulauksen vettä.
– Sopii.
– Appesi on saanut lopulliset tarjoukset. Remontti tulee maksamaan 37 800 euroa.
Hänen äänensävynsä oli sellainen kuin asia olisi jo päätetty jossain muualla, ilman minua.
– Entä sitten? kysyin.
– Meistä olisi kaikkein järkevintä, että sinä ja Mikael ottaisitte sen summan hoitaaksenne.
– Miksi ei Anna?
Kälyni painoi katseensa lautaseen.
Helena kurtisti kulmiaan.
– Annalla on kaksi lasta.
– Niin?
– Hänellä on enemmän menoja.
– Eli meidän pitäisi maksaa siksi, ettei meillä ole lapsia?
– En minä niin sanonut.
– Et suoraan. Mutta sitä se tarkoittaa.
Mikaelin isä puuttui keskusteluun.
– Laura, kukaan ei yritä käyttää sinua hyväkseen.
– En ole väittänyt niin.
Helena alkoi selvästi menettää malttiaan.
– Miksi sinun täytyy tehdä tästä näin hankalaa? Teillä on varaa siihen.
– Se ei ole peruste.
– Raha jää kuitenkin perheeseen.
Hymyilin tuskin havaittavasti.
– Selvä. Siinä tapauksessa siirtäkää meille vastaava omistusosuus talosta.
Pöytä hiljeni.
Helena tuijotti minua kuin olisin loukannut häntä henkilökohtaisesti.
– Anteeksi mitä?
– Jos meidän odotetaan maksavan koko remontti, meille voidaan aivan hyvin siirtää siitä kiinteistöstä sen arvoinen osuus.
– Siitä ei tule mitään!
– Miksei?
– Koska se talo kuuluu minulle ja miehelleni!
Odotin pari sekuntia.
– Aivan.
Vasta liian myöhään hän ymmärsi sanoneensa ääneen juuri sen, mitä minä olin yrittänyt osoittaa.
Anna käänsi päänsä sivuun peittääkseen hymynsä.
Helena punastui kiukusta.
– Sinä väännät sanani vääriksi!
– En. Minä puhun omistuksesta.
– Sinä et todellakaan ymmärrä perheestä mitään.
– Ehkä en.
Ja silloin hän sanoi sen.
Sen lauseen, jonka oli tarkoitus palauttaa minut hänen mielestään oikealle paikalleni.
– Sinä et ole tässä perheessä kukaan, joten sinulla ei ole oikeutta esittää mielipidettäsi!
Hetkeksi tuntui kuin koko huone olisi lakannut hengittämästä.
Mikael nosti päänsä äkisti.
– Äiti!
Minä kuitenkin kohotin käteni.
– Ei. Anna olla.
Helena katsoi minua uhmakkaasti, aivan kuin olisi odottanut minun murtuvan.
Nousin tuoliltani tyynesti, kävelin tarjoilukaapin luo ja vedin laatikon auki.
Otin sieltä kirjekuoren.
Sitten palasin pöydän ääreen.
– Itse asiassa, Helena, luulen että sinä juuri ratkaisit meidän ongelmamme tuolla lauseella.
– Minkä ongelman?
Laskin paperit hänen eteensä.
– Jos minä kerran en ole tässä perheessä kukaan, olisi tietenkin täysin järjetöntä, että minun rahani rahoittaisivat teidän kiinteistöänne.
Hän ei vastannut.
Otin esiin vielä toisen asiakirjan.
– Ja koska sinulle näyttää olevan niin tärkeää, että jokainen tietää täsmälleen paikkansa, ajattelin että meidän olisi syytä selventää vielä eräs asia.
Mikael tuijotti minua.
– Laura, mitä tuo on?
Käänsin paperin hänen suuntaansa.
– Tämän talon lainhuutotodistus.
Helena päästi hermostuneen naurahduksen.
– No mitä sitten?
– Tämä talo on minun.
– Sen me tiedämme.
– Ei. Minä en usko, että te todella tiedätte.
Katsoin häntä suoraan silmiin.
– Te olette vuosien ajan tulleet tänne ilmoittamatta. Olette kutsuneet tänne omia vieraitanne. Olette siirrelleet tavaroitani. Olette päättäneet, missä joulua vietetään. Ja nyt sinä istut minun kodissani ja sanot minulle, etten ole kukaan.
Helena avasi suunsa.
En antanut hänen keskeyttää.
– Tästä eteenpäin toimimme siis täsmälleen sinun logiikkasi mukaan.
Otin puhelimeni pöydältä.
– Jos joku ei kuulu tähän talouteen, hänellä ei ole myöskään tarvetta pitää hallussaan tämän talon avainta.
Helenan ilme muuttui.
– Mitä avainta?
– Minun kotini avainta.
Hän jähmettyi.
Kolme vuotta aikaisemmin Mikael oli antanut hänelle vara-avaimen ”hätätilanteita varten”.
Helenan käsissä siitä oli sittemmin tullut pysyvä kulkulupa.
– Et voi olla tosissasi, hän kuiskasi.
– Olen.
– Mikael!
Hän kääntyi poikansa puoleen.
– Sano nyt jotakin!
Sinä iltana Mikael ei ensimmäistä kertaa laskenut katsettaan.
– Äiti… anna avain takaisin.
Helena kalpeni.
– Mitä?
– Avain. Anna se takaisin.
Luulen, että juuri silloin hän ymmärsi kunnolla, ettei ilta ollut enää hänen hallinnassaan.
Hän ponnahti seisomaan.
– Ai sinä siis valitset vaimosi oman äitisi sijaan?
Mikael pudisti päätään hitaasti.
– En. Minä valitsen sen, etten enää anna äitini määräillä minua ja vaimoani.