Pudistin päätäni.
“Ei, äiti. Ei tällä kertaa.”
Helena katsahti minuun loukkaantuneena.
“Minä yritin vain pitää huolen siitä, että täällä asiat sujuvat niin kuin pitää.”
“Tämä on myös minun kotini”, sanoin vastaan. “Ja äitini tuli tänne siksi, että hän halusi olla meille avuksi. Hän ei ole mikään kodinhoitaja.”
Helena puristi huulensa tiukaksi viivaksi.
“Matti ei varmasti ilahtuisi, jos kuulisi, millä tavalla sinä puhut minulle.”
“Siinä tapauksessa soitetaan hänelle.”
Noin kymmenen minuutin kuluttua ulko-ovi avautui.
Matti astui sisään ja pysähtyi eteiseen selvästi yllättyneenä nähdessään minut.
“Oletko sinä jo kotona?”
“Olen.”
Hän suukotti minua, mutta huomasi heti ilmapiirin olevan kireä.
“Mitä täällä on tapahtunut?”
Helena ehti vastata ennen minua.
“Ei mitään erityistä. Pieni väärinkäsitys vain.”
Minä en kuitenkaan antanut asian jäädä siihen, vaan kerroin Matille tarkasti, mitä olin kuullut oven takaa.
Ensin hän katsoi minua.
Sitten hän käänsi katseensa äitiinsä.
“Äiti, sanoitko sinä oikeasti niin?”
Helena huokaisi raskaasti.
“Eikö tässä talossa saa enää sanoa mitään? Minä vain huomautin, ettei hän voi odottaa kaikkien pyörivän hänen ympärillään.”
Matin ilme vakavoitui.
“Mutta eihän hän ole sellaista pyytänyt.”
“Ei tietenkään”, Helena tokaisi katkerasti. “Sinähän asetut aina hänen puolelleen.”
Matti ei vastannut heti.
Hän meni hitaasti istumaan, aivan kuin olisi tarvinnut hetken saadakseen ajatuksensa järjestykseen.
Sitten hän katsoi äitiään suoraan silmiin.
“Miksi sinä oikeastaan olet täällä, äiti?”
Helena vaikeni.
Hiljaisuus venyi niin pitkäksi, että se alkoi tuntua painolta huoneessa.
Lopulta hän sanoi hyvin hiljaa:
“Siksi, että olen yksin.”
Ensimmäistä kertaa koko päivän aikana hänen äänensä kuulosti paljaalta ja rehelliseltä.
Vähitellen totuus alkoi selvitä.
Helena oli menettänyt työnsä muutamaa viikkoa aiemmin. Sen lisäksi hänen asunnossaan oli sattunut vakava vesivahinko, ja edessä oli niin iso remontti, ettei siellä voinut hetkeen asua.
Hän oli ajatellut majoittua meillä väliaikaisesti.
Matti ei kuitenkaan ollut vielä kertonut siitä minulle.
“Matti sanoi, että ehkä sinä suostuisit”, Helena sanoi matalalla äänellä. “Mutta en halunnut, että kaikki alkaisivat kuvitella, etten enää pärjää omillani.”
En sanonut mitään.
Yhtäkkiä aloin ymmärtää, mistä hänen kovuutensa kumpusi.
Hän pelkäsi.
Pelkäsi joutuvansa riippuvaiseksi muista.
Pelkäsi muuttuvansa omalle pojalleen taakaksi.
Ja koska hän ei kyennyt myöntämään sitä ääneen, hän oli yrittänyt hallita kaikkea ja kaikkia ympärillään.
Mutta ymmärtäminen ei tarkoittanut sitä, että hänen käytöksensä olisi pitänyt hyväksyä.
“Minä käsitän, että sinulla on nyt vaikeaa”, sanoin rauhallisemmin. “Mutta se ei anna sinulle oikeutta kohdella äitiäni huonosti.”
Helenan silmät kostuivat.
“En minä halunnut satuttaa häntä.”
Äitini katsoi Helenaa pitkään; hänen katseessaan oli hiljaista ymmärrystä.