Mikael jäi tuijottamaan lautastaan kuin olisi löytänyt siitä vastauksen, jota ei uskaltanut sanoa ääneen. Hänen vaimonsa Sari käänsi kasvonsa ikkunaa kohti.
Antti veti takkinsa povitaskusta kirjekuoren ja laski sen hiljaa äitinsä eteen.
— Hyvää syntymäpäivää.
Helenan sormet vapisivat, kun hän repäisi kuoren auki. Sen sisältä liukui esiin valokuva: Antti, Laura ja pieni Eero meren rannalla. He hymyilivät toisilleen niin avoimesti, että kuva tuntui melkein lämpimältä. Kääntöpuolelle oli kirjoitettu: ”Perhe on ne ihmiset, jotka pysyvät rinnallasi. Silloinkin, kun kaikki muut kääntävät selkänsä.”
Helena puristi kuvaa niin kovaa, että hänen rystysensä kalpenivat.
— Hyvä Jumala… Mitä minä olen tehnyt… Antti, anna anteeksi. Ole kiltti. Minä olin sokea. Ja typerä.
— Sinä pelkäsit, Antti sanoi matalalla äänellä. — Pelkäsit, että minusta tulisi Olavin kaltainen. Heikko. Epäonnistunut. Siksi päätit katkaista kaiken jo etukäteen.
— Niin… Niin minä pelkäsin…
— Mutta et sinä karsinut elämästäsi epäonnistujaa, äiti. Sinä työnsit pois oman poikasi. Minä en koskaan ollut Olavi. Sinä vain et suostunut näkemään sitä.
Hän vaikeni. Laura piteli Eeroa kädestä.
— Ja tiedätkö, mikä tässä on kaikkein kummallisinta? En minä ole enää vihainen. En ole ollut pitkään aikaan. Katkeruus jäi siihen hetkeen, kun saimme ensimmäisen kerran vuokrattua kunnollisen kodin. Silloin ymmärsin, etten tarvitse sinua enää. En rahojasi, en hyväksyntääsi, en edes rakkauttasi. En mitään.
Helenalta pääsi tukahdutettu nyyhkäisy. Vieraat käänsivät katseensa muualle.
— Meidän täytyy lähteä, Antti sanoi ja tarttui Lauran käteen. — Eero on väsynyt, ja meidän pitää vielä päästä kaupungin toiselle puolelle.
Helena ponnahti seisomaan.
— Odota! Älä lähde tällä tavalla… Minä haluan korjata kaiken. Anna minulle edes mahdollisuus!
Antti pysähtyi. Hän kääntyi takaisin ja katsoi äitiään pitkään, arvioiden, aivan kuin punnitsisi jokaisen sanan hinnan. Sitten hän ojensi kätensä. Ei halaukseen, vaan kättelyyn.
— Me voimme tavata, äiti. Joskus. Mutta vain tasavertaisina. Ei arvostelua, ei luentoja, ei määräilyä. Me rakensimme elämämme ilman sinua. Ja se on meidän elämämme. Jos pystyt hyväksymään sen, Laura antaa sinulle numeronsa.
Helena katsoi ojennettua kättä. Sitten hän tarttui siihen hitaasti, varoen, kuin pelkäisi poikansa vetävän sen pois viime hetkellä. Se ei ollut äidin ja pojan sovinnollinen syleily. Se oli asiallinen, melkein muodollinen kädenpuristus.
Antti nyökkäsi. Laura piti Eeroa kädestä, ja he lähtivät kolmestaan kohti uloskäyntiä. Oviaukolla pieni poika vilkaisi vielä taakseen ja heilautti kättään — vilpittömästi, lapsen tavalla. Sitten ovi sulkeutui heidän perässään.
Helena vajosi takaisin tuolilleen. Sali oli hiljainen. Ei rauhallisella tavalla, vaan raskaasti, tukahduttavasti. Tarjoilija lähestyi epävarmana tarjotin kädessään, mutta Helena torjui hänet yhdellä väsyneellä kädenliikkeellä.
Lopulta Mikael rikkoi hiljaisuuden.
— Äiti, mitä nyt? Ota vähän juotavaa.
Helena nosti päänsä. Hän katsoi nuorempaa poikaansa: huoliteltuja kasvoja, varmuutta, joka oli kasvanut siitä tiedosta, että äiti kyllä pelastaisi aina, jos jokin menisi pieleen.
— Mikael, jos olisin silloin pannut sinutkin ulos samalla tavalla kuin Antin, olisitko sinä selvinnyt? Olisitko pystynyt siihen, mihin hän pystyi?
Mikaelin otsa meni ryppyyn.
— Mihin minun olisi pitänyt pystyä?
— Rakentamaan kaiken alusta. Ilman minua. Ilman rahaa.
Mikael horjahti vastauksessaan jo ennen kuin ehti sanoa mitään. Sari käänsi katseensa pois. Markus naurahti kovaan ääneen, mutta nauru kilahti onttona.
— Äiti, miksi sinä tuollaisia kyselet? Mehän olemme perhe. Perheen kuuluu auttaa toisiaan.
— Perhe, Helena toisti hiljaa. — Niin. Mutta Anttia minä en auttanut. Minä heitin hänet pois. Ja hänestä tuli vahvempi kuin teistä kahdesta yhteensä.
Mikaelin poskille nousi puna. Markus puristi hampaansa yhteen. Viereisessä pöydässä vieraat vaihtoivat katseita; joidenkin ilmeessä oli myötätuntoa, toisten kasvoilla taas huonosti peiteltyä vahingoniloa.
Yksi Helenan ystävättäristä kumartui lähemmäs ja kuiskasi niin kuuluvasti, että sanat kantoivat pöytään asti:
— Helena, sinähän sanoit aina, ettei hänestä olisi mihinkään. Ja nyt näyttää siltä, että juuri hän on pojistasi onnistunein.
Helena puristi valokuvaa.