Kulkukortti oli jäänyt eteisen lipaston päälle: sininen, laminoitu muovikortti, jossa oli kolmen vuoden takainen valokuvani. Siinä minulla oli vielä otsatukka, eikä kulmien välissä näkynyt näitä kahta pientä uurretta. Tajusin unohtaneeni kortin vasta bussissa, kun kaivoin laukustani matkakorttia ja sormeni osuivat sivutaskun tyhjään pohjaan. Juuri siinä taskussa kulkukortti oli aina, yhdessä pukuhuoneen kaapin avaimen kanssa.
Ilman sitä en pääsisi osastolle. Sisäänkäynnillä oli portti ja aulassa Helena, joka oli tuntenut minut seitsemän vuotta mutta vaati silti joka ikinen kerta painamaan kortin lukijaan, koska ”säännöt ovat sääntöjä, Maria”. Jäin pois seuraavalla pysäkillä, ylitin kadun ja lähdin takaisin kotiin. Vuoron alkuun oli vielä neljäkymmentä minuuttia. Jos pitäisin kiirettä, ehtisin napata kortin ja palata sairaalalle niin, että myöhästyisin ehkä kymmenen minuuttia, en enempää. Osastonhoitaja mutisisi varmasti jotakin, mutta kymmenen minuuttia ei olisi maailmanloppu.
En soittanut kenellekään enkä varoittanut tulostani. Siinä oli koko virheeni — tai ehkä päinvastoin ainoa oikea asia, jonka sinä aamuna tein.
Avain kääntyi lukossa melkein äänettömästi. Olin tottunut sulkemaan oven varovasti, etten herättäisi tytärtäni, kun palasin yövuoroista. Se tapa oli painunut käsiin asti. Asunnossa tuoksui kahvi ja sellainen pullataikina, jota vain anoppini leipoi: kanelia ja huolellisesti nipistettyjä reunoja. Olisin tunnistanut sen hajun missä tahansa. Tarja oli siis tullut käymään. Outoa. Tavallisesti hän ilmoitti tulostaan viikkoa etukäteen ja vaati, että jääkaapissa olisi häntä varten juuri oikean rasvaprosentin raejuustoa sekä tuoretta leipää, ei missään nimessä eilistä.
Pysähdyin eteiseen kengät jalassa. Keittiöstä kantautui puhetta. Ovi ei ollut kunnolla kiinni, vaan karmin ja oven väliin jäi kämmenen levyinen rako, josta kapea keltainen valojuova putosi parketille.
— Älä vain vitkuttele, Sami, anoppini sanoi. — Mitä kauemmin lykkäät asiaa, sitä pahemmaksi se käy hänelle. Ja sinulle. Kaikki pitää hoitaa ennen kuin hän tajuaa mitään.
Olin jo työntämässä ovea auki ja sanomassa huomenta, selittämässä unohtuneesta kulkukortista, mutta jokin hänen äänessään pysäytti minut. Se oli asiallinen, arkinen sävy, aivan kuin hän olisi pohtinut, mihin uusi kaappi pitäisi sijoittaa. Jäin seisomaan eteiskäytävään takki ylläni ja laukku olalla. Keittiössä päätettiin parhaillaan minun elämästäni, eikä kumpikaan heistä tiennyt minun olevan kolmen metrin päässä.
— Äiti, minne minä hänet muka ajan, mieheni ääni kuului väsyneenä. Siinä ei ollut todellista vastarintaa. Hän kuulosti ennemmin ihmiseltä, joka odotti, että joku perustelisi asian hänen puolestaan. — Meillä on Saara. Hän aloittaa koulun vuoden päästä.
— Saara on sinun tyttäresi, ajattele häntä. Maria taas on tässä perheessä vieras. Oli ja meni. Kun eroatte, haet huoltajuuden itsellesi, tyttö jää sinulle, ja äiti saa mennä vuokralle. Eikö hoitajille muka järjestetä asuntoja?
— Ei järjestetä.
— No ei se ole meidän ongelmamme. Onko asunto sinun nimissäsi? On. Silloin se on sinun. Piste. Hänen on turha edes haaveilla muusta.
Seisoin paikoillani ja kuuntelin omaa pulssiani. Se tuntui nousseen kurkkuun, hakkasi siellä ja vaikeutti hengittämistä. Valojuova parketilla värähti hieman; jompikumpi heistä oli siirtänyt keittiöjakkaraa.
— Sami, minä sanon tämän suoraan. Niin kauan kuin hän ei osaa ajatella asiaa, meillä on kaikki valttikortit käsissä. Heti kun hän alkaa juosta juristien luona, siitä tulee sotku. Mutta nyt hän on vielä varma, että te olette perhe. Käytä se hyväksesi. Hän allekirjoittaa mitä vain annat, kunhan ei tule riitaa. Hänhän on niin hiljainen.
Hiljainen. Niin, sellainen minä olin. Seitsemän vuotta olin ollut hiljaa. Tulin pitkistä vuoroista kotiin, lämmitin heille ruoan, pesin pyykit, silitin paidat, matkustin anoppini mökille kitkemään hänen loputtomia mansikkapenkkejään ja vaikenin, kun hän haukkui keittoni vetiseksi ja työni ”vanhusten alusastioiden kantamiseksi”. Minä olin todella hiljainen. Ja nyt juuri tuo hiljaisuuteni kääntyi minua vastaan. Siitä oli tullut heille mukavuus, voimavara, jota saattoi käyttää.
— Entä jos hän panee vastaan? Sami kysyi.
— Millä perusteella? Juridisesti hän on täysi nolla. Hän kuvittelee, että koska on naimisissa, kaikki menee puoliksi. Mutta ei se niin mene. Autoinhan minä sinua ostamaan tämän asunnon? Autoin. Kuka antoi käsirahan? Minä annoin. Sanot hänelle suoraan: äidin rahat, käytännössä äidin asunto, sinä et ole tässä yhtään mitään.
Suljin silmäni. Siinä kohtaa, Tarja, te erehdyitte. Juuri siinä.
Sillä käsirahaa ette antaneet te.
Muistin sen ensimmäisen maksuerän paremmin kuin hyvin. Se oli tullut minun yksiöstäni Mäntsälässä, asunnosta, jonka isoäitini oli jättänyt minulle testamentilla kaksi vuotta ennen kuin menin Samin kanssa naimisiin. Se oli ollut ennen avioliittoa hankittua omaisuutta. Minun. Vain minun. Häiden jälkeen asuimme siinä yksiössä vuoden, kunnes päätimme ostaa suuremman kodin, kaksion, koska odotin Saaraa. Silloin myin isoäitini asunnon. Ne omat neliöni, jotka olin saanut ainoalta ihmiseltä, joka oli rakastanut minua ilman ehtoja. Myin sen hyvään hintaan ja sijoitin lähes koko summan uuden kotimme käsirahaan.
Tarja kyllä lisäsi rahaa. Lisäsi, sen myönnän. Kolme tuhatta euroa. Muistan vieläkin, miten hän ojensi summan Samille minun nähteni juhlallisesti, melkein kuin olisi luovuttanut mitalin. ”Tässä teille tupaantuliaislahja minulta, lapset.” Kolme tuhatta euroa lähes kahdenkymmenen tuhannen euron käsirahasta. Loput olivat minun. Isoäidin asunnosta.
Mutta asunto kirjattiin Samin nimiin. Minä olin silloin sairaalassa tarkkailussa, enkä jaksanut ajatella papereita. Hän sanoi, ettei sillä ollut mitään merkitystä, koska olimmehan me perhe, ja se mikä oli toisen nimissä, oli yhteistä. Minä uskoin. Allekirjoitin kauppaan vaaditun suostumuksen notaarin papereihin suoraan sairaalahuoneessa, jonne hän tuli asiakirjojen kanssa, enkä edes lukenut niitä kunnolla. Supistukset olivat jo alkaneet, enkä silloin ajatellut rekistereitä enkä omistussuhteita.
Keittiössä kuppi kilahti lautasta vasten.
— Hyvä on, äiti. Mietin, miten tämä kannattaa hoitaa, Sami sanoi.
— Älä mieti, vaan toimi. Haluatko, että minä puhun hänelle itse? Naiselta naiselle. Selitän, ettei hänen kannata repiä sinun eikä omia hermojaan. Jos hän lähtee sovinnolla, voin vaikka antaa hänelle vähän rahaa alkuun. Jos hän valitsee hankalan tien, syyttäköön itseään. Minä järjestän oikeudessa sellaisen näytelmän, että hän on lopulta kiitollinen, jos pääsee lähtemään omin jaloin.
— Sinun ei tarvitse puhua hänen kanssaan. Minä hoidan sen.
— Katso sitten, ettet pehmene. Sinä olet mies. Mikä hän sinulle on? Taakka. Ei kauneutta, ei otetta elämään. Sanoinhan minä aina, ettei hän ole sinulle sopiva. Löydät vielä kunnollisen naisen, jolla on oma asunto ja auto, et tuollaista pistoksineen ja alusastioineen.
Avasin silmäni. Eteisen seinällä riippui vanha peili, se sama, jonka olin tuonut mukanani isoäitini asunnosta, ainoana esineenä ennen myyntiä. Katsoin siihen ja näin itseni takaisin.