Hän ei enää nähnyt edessään sulhastaan, miestä, jonka kanssa oli kuvitellut jakavansa koko loppuelämänsä. Hänen katseensa oli muuttunut tutkijan katseeksi, sellaiseksi, jolla tarkastellaan pieleen mennyttä koetta: viileän pahoittelevaksi, mutta täysin henkilökohtaisesta osallisuudesta riisutuksi. Mikael ei enää kuulunut hänen suunnitelmiinsa eikä hänen maailmaansa. Hän oli vain ihminen, joka seisoi hänen huoneessaan. Vieras. Ja heikkoudessaan suorastaan naurettavan ennalta arvattava.
Anna ei sanonut mitään. Hän kääntyi hitaasti, ikään kuin jokainen liike olisi ollut osa jonkinlaista etääntynyttä seremoniaa, ja astui pöydän luo. Hänen eleistään oli kadonnut kaikki terävyys. Ne olivat pehmeitä, hallittuja ja tarkkoja, kuin hän olisi suorittanut rituaalia, jonka osasi ulkoa jo vuosien takaa. Äsken tukahduttavan kireä huone tuntui äkkiä avaralta ja hiljaiselta. Mikael tuijotti hänen selkäänsä kykenemättä liikahtamaan tai edes avaamaan suutaan. Hän tajusi, että seuraavaksi tapahtuisi jotakin peruuttamatonta, mutta Annasta hohkaava kylmyys oli lamauttanut hänen tahtonsa täysin.
Anna pysähtyi siihen kohtaan, jossa hänen huolellisesti laaditut istumajärjestyksensä olivat levällään. Hän katsoi niitä, sitten kutsukorttien mallivedoksia ja budjettia — kaikkia niitä palasia tulevasta elämästä, jota ei enää ollut olemassa. Lopulta hänen katseensa osui siihen naurettavaan, nelinkerroin taitettuun vihkonlehteen, jonka Mikael oli tuonut mukanaan. Se makasi pöydällä vinossa kuin jokin vieras kappale, kuin virus, joka oli tuhonnut sisältä käsin muuten terveen järjestelmän.
Anna kohotti vasemman kätensä. Kattokruunun valo välähti himmeästi kihlasormuksen sileällä pinnalla; pienessä, mutta kirkkaassa timantissa kävi kylmä kipinä. Hän oli valinnut sormuksen itse, ylpeänä omasta maustaan. Hän muisti, miten hänen sormensa olivat vavisseet silloin, kun Mikael oli pujottanut sen hänen sormeensa kattoravintolassa. Nyt hänen kätensä eivät tärisseet lainkaan. Oikean käden peukalolla ja etusormella hän tarttui renkaaseen ja veti sen pois. Se liukui irti vaivattomasti, ilman pienintäkään vastarintaa.
Hän piti sormusta kahden sormen välissä kuin jotakin outoa hyönteistä ja nosti sen listan yläpuolelle. Hetken hän pysyi täysin liikkumatta, antaen Mikaelille aikaa ymmärtää loppuun saakka, mitä oli tapahtumassa. Sitten hän päästi irti. Sormus putosi paperille hiljaisella, kuivalla naksahtavalla äänellä. Tuo melkein kuulumaton kopahdus kaikui huoneen kuurottavassa hiljaisuudessa kovempana kuin laukaus.
Pieni kultainen rengas, jonka timantti säihkähti valossa, jäi makaamaan täsmälleen arkin keskelle, anopin koukeroisen käsialan päälle.
Anna työnsi yhdellä sormella koko asetelman — paperin ja sen päällä lepäävän sormuksen — pöydän sileää pintaa pitkin kohti Mikaelia. Liike oli kevyt, melkein inhoava. Paperi liukui pysähtyen suoraan hänen eteensä.
— Ole hyvä, Anna sanoi. Hänen äänensä oli täysin tasainen, vailla tunnetta, kuin sihteerillä, joka ojentaa asiakirjoja allekirjoitettavaksi. — Vie tämä äidillesi. Se saa korvata kutsukortin. Menköön hän nyt naimisiin kanssasi, jos kerran tietää paremmin, miten sinun elämäsi kuuluu järjestää.
Hän piti tauon ja antoi sanojen imeytyä ilmaan, seiniin ja Mikaelin tietoisuuteen.
— Häitä ei tule.
Sen sanottuaan Anna kääntyi pois. Hän ei kuitenkaan lähtenyt makuuhuoneeseen pakkaamaan tavaroitaan. Hän ei myöskään marssinut eteiseen eikä paiskannut ulko-ovea kiinni. Sen sijaan hän käveli rauhallisin, mitatuin askelin keittiöön. Mikael kuuli, kuinka kaapinovi avattiin, kuinka lasi otettiin hyllyltä ja kuinka hana alkoi kohista. Tuo arkinen, kodin tavallisiin ääniin kuuluva veden lorina oli romahtaneen maailman keskellä hirvittävin ääni, jonka hän oli koskaan kuullut. Anna ei tehnyt kohtauksesta tragediaa.
Hän vain pyyhki Mikaelin pois elämästään ja meni juomaan vettä. Mikael jäi yksin huoneeseen kuolleiden suunnitelmien keskelle, tuijottamaan sormusta, joka lepäsi naurettavan listan päällä kuin hautakivi heidän yhteisen tulevaisuutensa haudalla.
Ensimmäisiin minuutteihin hän ei liikkunut lainkaan. Hän seisoi kuin lattiaan kiinni kasvaneena ja katseli vihkonlehdellä kiiltävää rengasta. Hanasta juoksevan veden ääni ja sen jälkeen lasin hiljainen kolahtaminen keittiötasoa vasten olivat asunnon ainoat äänet. Mikaelin korvissa ne tuntuivat kuitenkin korviahuumaavilta, säädyttömän jokapäiväisiltä.
Hänen mielensä kieltäytyi käsittelemästä tapahtunutta. Hän ei löytänyt oikeita ajatuksia eikä sanoja, joilla olisi voinut tarttua todellisuuteen. Tuossa tyhjiössä, lamaannuttavan paniikin keskellä, hän teki ainoan asian, jonka hän kriisitilanteissa aina osasi tehdä: hän kaivoi puhelimen esiin ja soitti pikavalinnan ensimmäiseen numeroon.