— Jos äitisi maksaa meidän häämme, hän saa kutsua kenet haluaa ja vaikka kuinka monta ihmistä. Mutta jos ei maksa, niin pitäköön listansa poissa täältä. Siinä kaikki!
— Tässä. Hän… kävi taas kaiken läpi.
Mikaelin ääni oli vaimea ja syyllinen, aivan kuin koulupojalla, joka tuo kotiin reissuvihkon täynnä huonoja arvosanoja. Hän ei oikeastaan astunut huoneeseen, vaan melkein valui sisään, varoen jokaista liikettään. Oli kuin hän olisi toivonut, ettei hänen läsnäoloaan huomattaisi lainkaan. Kädessään hän piteli huolellisesti nelinkerroin taitettua vihkonlehteä. Paperi oli täynnä hänen äitinsä tuttua käsialaa: kaunista, täsmällistä ja samalla jotenkin tukahduttavaa.
Anna ei nostanut päätään heti. Hän oli kokonaan uppoutunut omaan valtakuntaansa, joka oli levittäytynyt ruokapöydälle. Viimeisen kuukauden ajan tuo pöytä oli ollut hänen komentokeskuksensa. Sen pinnalla vallitsi järjestys, joka näytti ulkopuolisesta sekavalta, mutta Annalle se oli täydellisen looginen: kalliita kutsukorttipapereita siisteissä pinoissa, viuhkamaisesti avattuja menuvaihtoehtoja, istumajärjestyksen luonnos, joka muistutti enemmän sotilasoperaation suunnitelmaa kuin hääjuhlan valmistelua. Juuri sillä hetkellä hän korjasi ohuella mekaanisella lyijykynällä kollegoille tarkoitetun pöydän paikkaa, kun Mikael sai sanansa sanotuksi.
Anna jähmettyi. Lyijykynän kärki pysähtyi millimetrin päähän paperista. Muutaman sekunnin ajan hän istui hievahtamatta, edes kääntymättä katsomaan Mikaelia. Se tauko oli pelottavampi kuin mikään huuto olisi voinut olla. Sitten hän laski kynän hitaasti, melkein koneellisen sulavasti, täsmälleen viereisen muistikirjan keskelle ja asetti sen reunojen suuntaisesti. Vasta sen jälkeen hän kohotti katseensa.
Hänen ilmeensä oli tyyni. Liian tyyni. Siinä ei näkynyt ärtymystä, ei välähdystäkään suuttumuksesta. Vain kylmä, etäinen tarkkaavaisuus, samanlainen kuin kirurgilla, joka tutkii röntgenkuvaa. Hän ei ojentanut kättään paperia kohti. Hän vain katsoi Mikaelia niin, että tämä tunsi olevansa jokin naurettava, väärään paikkaan joutunut esine Annan täydellisesti järjestetyssä tilassa.
— Tämä on kolmas, Anna sanoi tasaisella äänellä, jossa ei värähtänyt mikään. Se kuulosti säätiedotusta lukevalta kuuluttajalta. — Kolmas lista kahden viikon sisällä, Mikael. Mitä siellä nyt on? Kenen elämä jää tällä kertaa pilalle, ellemme suo hänelle kutsua häihimme?
Mikael astui vaivautuneesti pöydän luo ja asetti paperin aivan sen reunalle, ikään kuin pelkäisi rikkovansa pyhän järjestyksen.
— Anna, yritä nyt ymmärtää… Äiti sanoo, että Helena-täti loukkaantuu, jos emme kutsu hänen pikkuserkkuaan. He olivat nuorina todella läheisiä. Ja sitten olisi vielä pari äidin entistä työkaveria. He auttoivat häntä aikoinaan paljon.
Hän puhui nopeasti, melkein hengästyneesti, kuin yrittäisi juosta vaarallisen tienpätkän yli ennen kuin jokin ehtisi osua häneen. Anna ei vilkaissutkaan listaa. Hänen katseensa pysyi kiinni Mikaelin kasvoissa. Hän kallisti päätään aavistuksen, ja siinä pienessä liikkeessä oli niin jäätävää uteliaisuutta, että kylmä juova kulki Mikaelin selkää pitkin.
— Helena-täti, Anna toisti. — Se sama nainen, jonka olemme nähneet kerran elämässämme, viisi vuotta sitten setäsi syntymäpäivillä? Se, joka sekoitti minut tarjoilijaan ja pyysi tuomaan hänelle vielä lasillisen kuohuviiniä?
Hän ei esittänyt kysymystä. Hän luetteli tosiasioita. Jokainen niistä oli kuin pieni terävä lasinsiru, jonka hän painoi Mikaelin kämmenelle.
— Ja tämän naisen pikkuserkku… Millä tavalla hän liittyy meihin? Meidän elämäämme? Meidän päiväämme?
— No, hän on kuitenkin sukua… Mikael sopersi ja tunsi, kuinka hänen perustelunsa murentuivat pölyksi Annan rauhallisen mutta painavan katseen alla.
— Hän on sinun tätisi sukulainen. Ei sinun. Eikä varsinkaan minun, Anna sanoi ja nousi hitaasti tuoliltaan. Hän ei ollut pitkä, mutta juuri sillä hetkellä tuntui kuin hän olisi katsonut Mikaelia ylhäältä. Hän kiersi pöydän, pysähtyi tämän eteen ja risti käsivartensa rinnalleen. — Mikael.
Hän piti pienen tauon.
— Selitä minulle yksi hyvin yksinkertainen asia. Me olemme koonneet näitä vieraslistoja puoli vuotta. Olemme punninneet jokaista nimeä. Olemme riidelleet, väitelleet ja yrittäneet löytää kompromisseja. Me päätimme, että tästä tulee meidän juhlamme. Meille ja niille ihmisille, jotka ovat oikeasti meille läheisiä. Niille, jotka tuntevat meidät molemmat. Niille, jotka iloitsevat meidän kanssamme. Missä vaiheessa sinun äidistäsi tuli meidän häidemme pääjärjestäjä ja komentaja?
Annan ääni ei voimistunut. Päinvastoin, se hiljeni ja tiivistyi, ja juuri siksi jokainen sana tuntui raskaammalta. Hän ei hyökännyt. Hän avasi tilanteen kerros kerrokselta kuin leikkauspöydällä, ja Mikael tunsi, ettei hänellä ollut enää mitään, minkä taakse vetäytyä.