— Pakkaa tavarasi. Sinä menet äitisi luo. Asunto jää minulle.
Mikael laski matkalaukun eteisen oven viereen ja siirtyi seinää vasten, kädet tiukasti rinnalle ristittyinä. Hänen paitansa helma roikkui housujen päällä, ja ilmassa leijui vastasuihkutetun partaveden terävä tuoksu. Hän oli pukeutunutkin jotenkin poikkeavasti. Aivan kuin olisi ollut lähdössä työhaastatteluun.
Tai treffeille.
Katseeni pysähtyi matkalaukkuun. Se oli minun vanha laukkuni, se sama, jonka yksi pyörä oli hajonnut ja jonka olin viime kesänä teipannut kasaan ilmastointiteipillä. Hän oli jo ehtinyt täyttää sen vaatteillani. Siististi, se täytyi myöntää. Kaikki oli aseteltu tasaisiksi pinoiksi. Hän oli jopa viikannut kylpytakkini, sen turkoosin, jonka olin ostanut itselleni syntymäpäivälahjaksi kolme vuotta aiemmin.
Se oli ollut ainoa asia, jonka olin ostanut itselleni kolmeen vuoteen, jos talvisaappaita ei laskettu.
— Mikael, oletko sinä tosissasi?
— En ole koskaan ollut vakavampi. Hän napsautti sormiaan, niin kuin teki aina silloin, kun kuvitteli hallitsevansa tilannetta täysin. — Olen miettinyt tämän loppuun asti. Päätös on tehty. Minun on aloitettava puhtaalta pöydältä. Vien sinut äitisi luo. Sinulla on siellä hyvä olla. Asunto jää minulle. Minä olen maksanut siitä.
Kaksitoista vuotta.
Pyörittelin hänen sanojaan mielessäni, ja ne maistuivat kitkeriltä kuin kupin pohjalle jäänyt kylmä kahvi.
Kaksitoista vuotta olin paistanut hänelle lihapullia joka keskiviikko. Olin kuljettanut Sofiaa tanssitunneille neljä kertaa viikossa ja seissyt ruuhkassa tuntikausia ajaessamme kaupungin toiselle laidalle. Olin opettanut Eeroa lukemaan. Olin pessyt Mikaelin paidat, juuri ne huolettomasti housujen päälle jätetyt paidat, joita hän nykyään veti ylleen lähtiessään iltaisin jonnekin.
Minä pesin ne. Silitin ne. Viikkasin ne. Ripustin ne kaappiin.
Kaksitoista vuotta olin ollut vaimo, äiti, pyykkäri, kokki, kuljettaja, siivooja ja läksyjen kuulustelija.
Ilmaiseksi.
Ja nyt eteisen vieressä seisoi matkalaukku, ja minulle annettiin käsky: pakkaa tavarasi.
Hän odotti minun purskahtavan itkuun. Näin sen hänen kasvoiltaan. Hän oli varautunut suureen kohtaukseen. Ehkä hän oli jopa harjoitellut vuorosanojaan aamulla peilin edessä sillä aikaa, kun minä vein lapset naapuriin.
Hän oli valinnut sanansa tarkoituksella lyhyiksi ja komentaviksi, jotta en saisi niistä otetta enkä tilaisuutta aloittaa väittelyä.
Mutta minä en itkenyt.
Suoristin rannekelloni hihnaa, vanhaa tapaaani, jota Mikael oli aina inhonut.
— Älä nyplää sitä koko ajan, se käy hermoille, hänellä oli tapana sanoa.
Tartuin matkalaukkuun ja astuin käytävään. Vedetyt saappaat jalkaan, takki päälle. Hän jäi seisomaan huoneen oviaukkoon ja seurasi, kuinka suljin vetoketjun.
Keittiön hana tiputti vettä altaaseen. Olin pyytänyt häntä korjaamaan sen tammikuusta lähtien.
Kaksi kuukautta.
Hän ei ollut vieläkään tehnyt asialle mitään.
— Sinäkö vain lähdet noin? Hänen äänensä muuttui. Hän ei käsittänyt.
— Miten sinun mielestäsi minun olisi pitänyt lähteä? Kietoutua jalkoihisi? Ryömiä polvillani?
Hän avasi suunsa, mutta sulki sen heti uudelleen.
Tähän hän ei ollut valmistautunut lainkaan.
En jäänyt odottamaan taksia asuntoon. Menin porraskäytävään, istahdin kerrosten välissä olevalle ikkunalaudalle ja tilasin kyydin puhelimella.
Talossa haisi kosteus ja pöly. Ikkunan alla oleva patteri oli hädin tuskin lämmin. Oli maaliskuu, ja lämmitystä oli jo pienennetty.
Ikkunasta näkyi piha.
Tavallinen tiistai.
Kaikilla muilla oli tavallinen tiistai, mutta minulla oli loppu.
Tai ehkä alku.
Taksissa avasin lompakkoni. Terveyskortin ja vanhan valokuvan välissä, jossa Sofia seisoi päiväkodin kevätjuhlassa lumihiutalepuvussa, oli käyntikortti.
Valkoista kartonkia. Mustat kirjaimet.
Juhani Korhonen. Asianajaja. Perheoikeus.
Kortti oli kulkenut lompakossani kuusi kuukautta.
Lokakuusta asti, siitä illasta lähtien, jolloin Mikael oli ensimmäisen kerran sanonut minulle:
— Ilman minua sinä et ole mitään. Ymmärrätkö? Et yhtään mitään.
Olimme riidelleet rahasta. Olin pyytänyt häntä ostamaan Eerolle talvihaalarin, ja hän oli ilmoittanut, ettei minulla ollut oikeutta puhua taloudesta. Hänen mukaansa minä elin hänen kustannuksellaan.
Ilman häntä minä olin kuulemma tyhjä nolla.
Silloin en vastannut hänelle mitään.
Menin kotiin, laitoin lapset nukkumaan enkä itse mennyt vuoteeseen ennen yhtä yöllä. Selasin puhelimella perheasioihin erikoistuneita juristeja.
Sillä tavalla löysin Juhani Korhosen.
Seuraavana päivänä menin hänen toimistolleen. Se oli pieni huone, jonka nurkassa seisoi kahvikone ja jonka seinähyllyt notkuivat kansioita.
Kerroin hänelle kaiken.
Hän kuunteli keskeyttämättä. Kirjoitti muistiinpanoja. Sen jälkeen hän pyysi minua tuomaan asunnon paperit, vihkitodistuksemme sekä kaiken, mitä löytäisin Mikaelin autosta ja yrityksestä.
— Varmuuden vuoksi, hän sanoi. — Jotta olemme valmiita, jos sitä joskus tarvitaan.
Minä toimitin kaiken.
Asunnon kauppakirjan, auton asiakirjat ja jopa hänen yrityksensä perustamispaperit, B-Rakennus Oy:n kansiot. Mikael oli rekisteröinyt firman kolme vuotta aiemmin ja tulostanut paperit kotona meidän omalla tulostimellamme.
Olin vielä järjestellyt hänelle kopiotkin siisteihin nippuihin.
Kaikki ne olivat maanneet kuusi kuukautta Juhani Korhosen toimiston kansiossa.
Äiti avasi oven ja henkäisi ääneen.
Matkalaukku. Tytär ovella ilman kyyneliä. Maaliskuun harmaa valo ikkunan takana.
— Annaseni, mitä on tapahtunut? Miksi sinulla on tavarat mukana? Entä lapset? Missä he ovat?
— He ovat naapurin luona, äiti. Mikael päätti aloittaa uuden elämän. Ilman minua.
Äiti painoi kämmenensä poskilleen.
Astuin sisään, työnsin matkalaukun seinän viereen, otin puhelimen esiin ja soitin Juhani Korhoselle.
Hän vastasi toisella hälytyksellä.
— Hän teki sen, sanoin.
— Odotin soittoasi, Anna. Paperit ovat minulla. Tule huomenna kymmeneltä.
Laskin puhelimen äidin yöpöydälle ja istuin sängyn reunalle.
Sänky oli kapea, ja sen päällä oli pieniä kukkia täynnä oleva päiväpeitto.
Kolmekymmentäkuusi vuotta, ja minä olin jälleen äidin asunnossa matkalaukun kanssa.
Viimeksi olin lähtenyt täältä mennäkseni asumaan mieheni kanssa.
Nyt olin lähtenyt mieheni luota palatakseni takaisin tänne.
Mikael oli siihen mennessä luultavasti avannut oluen ja rojahtanut sohvalle.
Tyytyväisenä.
Vapaana.
Hän ei tiennyt, että minä olin odottanut tätä päivää puoli vuotta.
En ollut tahtonut sen tulevan.
Mutta olin valmistautunut siihen.
Seuraavana aamuna äiti keitti teetä ja istuutui minua vastapäätä. Hänen kätensä lepäsivät sylissä toistensa päällä, silmät punoittivat. Hän oli itkenyt yöllä. Olin kuullut sen seinän läpi.
— Annaseni, ehkä sinun pitäisi soittaa hänelle?