Hääyönä appiukko väänsi oven lukkoon, kaivoi esiin 8 000 euroa ja sanoi: “Ota rahat, vaihda vaatteet ja pakene takaovesta. Heti. Nyt.”
“Juhani, mitä oikein tapahtuu?”
“Ei ole aikaa selittää. Juokse, tyttö. Juokse.”
“He ovat jo täällä.”
Ketkä he? Anna ei ymmärtänyt mitään, mutta totteli. Juuri se päätös pelasti hänen henkensä.
Viimeiset häävieraat lähtivät vasta puolenyön maissa. Kun Anna jäi vihdoin yksin yläkerran makuuhuoneeseen, hän istahti vuoteen reunalle ja tunsi, kuinka jalkoja särki kahdeksan tunnin korkokengissä seisomisen jälkeen. Mikael oli mennyt saattamaan jotakuta sukulaista ulos, eikä häntä kuulunut takaisin.
Alakerrasta kantautui vielä vaimeita ääniä: puheensorinaa, naurahduksia, ovien kolahtelua. Helmikirjailtu hääpuku lepäsi nojatuolilla kuin valkoinen pilvi. Anna oli jo vaihtanut ylleen silkkisen yöasun ja katseli itseään vanhasta kampauspöydän peilistä, jonka pinta oli tummunut reunoilta. Hän yritti käsittää, että tämä kaikki oli nyt osa hänen elämäänsä.
Talo Turun liepeillä. Sadalle hengelle katettu ylenpalttinen juhlapöytä. Kultasormus nimettömässä.
Lukon napsahdus sai hänet kääntymään hymyillen. Mutta oviaukossa ei seissyt Mikael, vaan hänen appensa.
Juhani Korhonen oli kuusikymmentäkaksivuotias, raskastekoinen mies, jolla oli harmaantuneet ohimot ja suuret, työn kovettamat kädet. Hän sulki oven perässään ja käänsi avainta sisäpuolelta. Anna sieppasi vaistomaisesti tuolin selkämykseltä aamutakin ja painoi sen rintaansa vasten.
“Juhani… mitä on sattunut?”
Mies ei vastannut heti. Hän astui ikkunan viereisen kirjoituspöydän luo ja paiskasi sen kannelle pankkikumilla sidotun setelinipun. Sitten hän tarttui seuraavaan nippuun.
Vielä yksi setelinippu putosi pöydälle, sitten toinen ja kolmas. Lopulta niitä oli kahdeksan, vinoksi keoksi kasautuneena. Vasta silloin Juhani kääntyi Annaa kohti. Hänen katseensa oli niin kova ja samalla niin levoton, että kylmä väre kulki Annan selkää pitkin.
— Pue päällesi, Juhani sanoi matalalla äänellä. Siinä sävyssä puhuttiin ihmiselle, joka seisoi jo aivan kuilun reunalla. — Farkut, takki ja lenkkarit. Kaapissa, alimmalla hyllyllä. Heti.
— En minä ymmärrä…
— Ei ole aikaa selittää. Hän meni ikkunalle ja raotti verhoa tuskin sormenleveyden verran, tuijottaen pihan pimeyteen. — Ota rahat. Asiakirjat ovat tuolilla olevassa laukussa. Menet takaovesta ulos, puutarhan poikki ja kauimmaiselle portille. Siellä sinua odotetaan.
Samassa ulkoa kantautui ääniä: renkaiden alla rahisevaa soraa, moottorien matalaa jyrinää. Ei yhden auton, vaan useamman. Juhani vetäytyi nopeasti ikkunasta, ja Anna huomasi, kuinka hänen leukaperänsä kiristyivät.
— Keitä siellä on? Missä Mikael on?
— Juokse, tyttö. Juokse. Hän lausui sanat niin, että Anna vaikeni kesken kysymyksen. — He ovat jo täällä. Jos et tee nyt täsmälleen niin kuin sanon, sinä kuolet tänä yönä tässä talossa. Uskotko minua?
Anna katsoi häntä silmiin. Ne olivat vaaleanharmaat, samanlaiset kuin Mikaelilla, mutta punoittavien verisuonten uurteiset. Niissä oli jotakin niin paljasta ja kauhistunutta, että hänen oma pelkonsa kutistui äkkiä pieneksi sen rinnalla, mitä tämä vanheneva mies näytti kantavan sisällään.
— En itseni takia… hänen takiaan. Uskon, Anna kuiskasi.
Hän päästi aamutakin putoamaan ja astui kaapille. Farkut sopivat ylle, takki oli hieman liian suuri, kuin jonkun toisen harteille tarkoitettu, ja siinä leijui tupakan sekä koneöljyn haju. Anna työnsi jalat lenkkareihin sitomatta nauhoja ja nappasi tuolilta kevyen kangaskassin mukaansa.
Kassin pohjalta hänen sormensa löysivät passin, ja sen vieressä tuntui olevan vielä muutama taiteltu paperi. Anna puristi ne vaistomaisesti mukaansa ja kääntyi sitten appensa puoleen.
— Entä te? hän kysyi nopeasti. — Minä jään.
Juhani ei vastannut heti. Hän raotti ovea vain sen verran, että pystyi kurkistamaan käytävään. Talossa oli niin hiljaista, että kauempaa kantautuva lattialaudan pieni naksahduskin tuntui liian kovalta.
— Tule perässäni, hän kuiskasi. — Älä pidä ääntä. Ja varo portaita, ne narisevat keskeltä.
He liikkuivat varjojen suojassa takaovelle johtavaan käytävään ja siitä alas kapeita palvelusportaita pitkin. Samoja portaita oli käytetty aiemmin, kun talossa oli kiirehditty häiden järjestelyjen kanssa: palvelusväki oli kantanut astioita, liinoja ja kukkia ylös ja alas. Nyt kaikki se tuntui kuuluvan toiseen elämään.
Alhaalla he pysähtyivät pimeään varastohuoneeseen. Ilmassa leijui kellarin viileä haju, johon sekoittui omenoiden makeutta ja vanhojen lautojen kuivaa, pölyistä tuoksua. Juhani siirsi syrjään painavan perunasäkin, joka raapi lattiaa vasten matalasti rahisten. Sen takaa paljastui pieni, matala ovi, melkein näkymättömiin naamioitu.
Kun hän avasi sen, ulkoa tulvahti kosteaa yöilmaa. Hämärässä erottuivat kasvihuoneen lasiset ääriviivat ja niiden takana pitkät kasvilavat, jotka jatkuivat puutarhan poikki kuin tummat viirut.
— Mene suoraan, Juhani sanoi kiireettömällä mutta lujalla äänellä. — Älä käänny mihinkään. Aidantakana alkaa hiekkatie, ja sen jälkeen tulee pelto. Siellä odottaa mies auton kanssa. Hänen nimensä on Pekka. Hän vie sinut paikkaan, jossa olet turvassa.
Anna tarttui häntä hihasta kiinni. Hänen sormensa vapisivat niin, ettei hän saanut otettaan vakaaksi.
— Juhani… kertokaa minulle, mitä täällä tapahtuu. Keitä ne ihmiset ovat? Ja missä Mikael on?
Tässä osassa ei ollut enää varsinaista tarinasisältöä. Teksti koostui verkkosivun linkeistä, otsikoista ja kategoriaelementeistä, joten ne on jätetty pois vaatimusten mukaisesti.