— Miksi minun tyttäreni ei istu pöydässä? isä kysyi astuessaan asuntoomme sylissään kasa paketteja.
Olin noussut jo kuudelta aamulla laittamaan salaatteja, ja ruokapöytä notkui tarjoiluista. Kuusi kimalteli valoineen. Vain minä puutuin kaiken sen keskeltä.
— Minä ajoin hänet pois, mieheni vastasi virnistäen. — Hän ärsyttää äitiäni.
Anoppi istui hänen vieressään kuin voittaja. Hän ei edes vaivautunut nousemaan tervehtiäkseen. Isäni, joka oli aina ollut hiljainen ja rauhallinen mies, otti sanaakaan sanomatta puhelimensa esiin. Se, mitä hän teki seuraavan minuutin aikana, pyyhki Helenan kasvoilta hymyn lopullisesti.
Kaikki oli alkanut kaksi päivää aikaisemmin, joulukuun 29. päivän aamuna. Havahduin siihen, että minua tökittiin sinnikkäästi olkapäähän. Mikael ravisteli minua ja vaati, että nousisin heti ja valmistautuisin lähtemään rautatieasemalle. Hänen äitinsä, Helena, oli suvainnut saapua maakunnasta viettämään uuttavuotta luonamme, ja Mikaelin mukaan kunnollisen miniän kuului olla henkilökohtaisesti vastassa.
Vilkaisin kelloa. Se oli vasta puoli kahdeksan, ulkona oli yhä pimeää, ja juna saapuisi vasta kello 9.30.
— Mikael, ehdimmehän me ajaa sinne puolessa tunnissa, yritin vedota järkeen.
Hän ei kuitenkaan kuunnellut. Mieheni sinkoili ympäri asuntoa ja keräsi tavaroita sellaisella hartaudella, kuin asemalle olisi ollut tulossa hänen äitinsä sijaan vähintään valtiovarainministeri.
Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin pujottelimme jo uudenvuoden alla tukkeutuneessa liikenteessä rantatietä pitkin. Silloin tajusin taas, miten erityisellä äänenpainolla Mikael puhui äidistään — aivan kuin kyse ei olisi tavallisesta ihmisestä vaan jostakin taivaallisesta olennosta. Kolmen avioliittovuoden aikana olin oppinut tuntemaan anoppini läpikotaisin: 56-vuotias, rakennusliikkeessä ekonomina työskentelevä nainen, joka kävi kahdesti viikossa uimahallissa, lensi säännöllisesti lomalle Turkkiin ja valitti silti aina tilaisuuden tullen heikkoa terveyttään.
Laiturille Helena ilmestyi juhlallisin elkein, kuin olisi juuri palannut avaruusasemalta. Hän mittaili minua päästä varpaisiin ja nyökkäsi minulle niukasti.
kuin olisi samalla kirjannut muistiin väsyneen olemukseni. Mikael syöksyi saman tien äitinsä kaulaan, ja minä jäin vaimon roolissani sivuun, käsiini kaksi valtavaa kassia täynnä “aitoja maalaisherkkuja”. Aivan kuin kaupungin kaikki ruokakaupat olisi suljettu meidän poissa ollessamme.
Autossa valta-asetelma asettui paikoilleen sekunneissa. Helena istui arvokkaasti etupenkille kuin kunniavieras, minä painuin takapenkille kassien viereen, ja Mikael väänsi lämmityksen täysille heti, kun hänen äitinsä huokaisi, että raollaan olevasta ikkunasta veti.
— Poikaseni, tiedäthän sinä, ettei minun terveyteni ole mitään terästä, Helena venytti sanojaan.
Mielessäni vedin ensimmäisen rastin näkymättömään muistivihkoon. Ensimmäinen valttikortti oli pelattu jo ennen kuin olimme päässeet kotiovelle.
Kolmiomme joen vasemmalla rannalla, tilava asunto jokinäköalalla, otti Helenan vastaan vastapaistetun leivonnaisen ja havun tuoksulla. Olin siivonnut koko edellisen illan, hinkannut pinnat kiiltäviksi ja järjestänyt kaiken paikoilleen. Siitä huolimatta Helena kulki huoneesta toiseen kuin terveystarkastaja, veti sormellaan verhotangon päältä ja ilmoitti juhlallisesti löytäneensä pölyä. Mikael oli siinä vaiheessa jo levittäytynyt olohuoneen sohvalle puhelin kädessään ja esitti, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä ympärillä tapahtui.
— Anna, miksi teillä on tällaiset haalistuneet verhot? Ja parkettikin narisee sieltä täältä. Ennen naiset sentään pitivät kodista huolta kunnolla.
Keittiössä Helena otti haltuunsa strategisen paikan ikkunan viereiseltä jakkaralta. Sieltä käsin hänen oli helppo valvoa jokaista liikettäni. Kun valmistin lounasta hänen haukankatseensa alla, tunsin oloni koe-eläimeksi. Mikään ei jäänyt ilman huomautusta. Paloittelin kanan väärällä tavalla, tomaatit olivat hänen mielestään vetisiä, pippuria tuli kuin kokonaiselle seurueelle, ja kun ryhdyin leikkaamaan kurkkuja salaattiin, selkäni takaa kuului raskas huokaus.
— Minun naapurillani Sarilla on miniä, joka on silkkaa kultaa. Laittaa ruokaa niin, ettei siitä meinaa saada kyllikseen, koti on puhtaampi kuin museo, ja Sarin kanssa hän tulee toimeen kuin oman äitinsä kanssa.
Puraisin kieltäni ja pakotin huomioni vihannesten pilkkomiseen. Mikael pysytteli edelleen olohuoneen puolella ja esitti ansiokkaasti, ettei kuullut yhtään mitään. Lounaalla Helena jatkoi vertailuluentoaan kaikista mahdollisista miniöistä, joita hän tuntui tuntevan puolen Suomen verran. Johtopäätös oli selvä: minä jäin hänen asteikollaan viimeiseksi jokaisessa lajissa.
Jälkiruoan jälkeen pakenin keittiöön sillä verukkeella, että astiat piti tiskata. Nojasin hetken tiskipöytään, suljin silmäni ja annoin itselleni luvan kuvitella, että anoppi olisi jo noussut junaan ja lähtenyt takaisin kotiinsa. Kaksi viikkoa, muistutin itseäni. Vain neljätoista päivää. Siitä selviäisi, vaikka hampaat irvessä.
Seuraavana aamuna, 30. joulukuuta, heräsin jääkaapin oven paukahduksiin. Helena oli aloittanut ruokavarastojen tarkastuksen kuin olisi johtanut virallista inventaariota. Kun astuin keittiöön, hän seisoi keskellä lattiaa minun muistivihkoni kädessään. Sivulle olin kirjoittanut siististi otsikon: “Uudenvuoden menu”.
— Anna, mitä ihmettä sinä olet tähän raapustanut? hän puuskahti ja heilutti vihkoa ilmassa. — Perunasalaattia, sillisalaattia, kreikkalaista salaattia… tämä näyttää joltain työpaikkaruokalan listalta. Missä on lihahyytelö? Missä kunnon kylmät alkupalat? Entä kotitekoinen juhlaporsas?
En ehtinyt vastata, kun hän nappasi kynän ja alkoi viivata suunnitelmiani yli sellaisella raivolla, että paperi melkein repesi. Omien ruokieni tilalle ilmestyi nopeasti hänen hyväksymänsä juhlapöytä.
— Helena, minä olen jo ostanut ainekset näihin ruokiin, yritin sanoa mahdollisimman rauhallisesti.
Hän huitaisi kättään, aivan kuin olisin ollut kiusallinen kärpänen.
— Kreikkalainen salaatti uudenvuoden pöydässä, mikä päähänpisto sekin on? Kalkkunasi vaihdetaan hanheen omenoiden kanssa. Hyytelöä tehdään ehdottomasti. Piirakoita pitää olla vähintään kolmea sorttia. Ja mitään kaupan valmista mätiä ei osteta, vaan munakoisotahnan teemme itse.
Tässä osassa ei ollut varsinaista tarinatekstiä käsiteltäväksi. Teksti koostui pelkästään verkkosivun linkeistä, otsikkosuosituksista ja kategoriatiedoista, joten ne on jätetty ohjeiden mukaisesti pois.